Kategoriat
ekkono jalkapallo pallokissat sami hyypiä akatemia sha

Kolkytviisdonaa seuralle – kelpaisiko?

Mitä teidän seura tekisi jos saisi yhtäkkiä 35000€ oikeaa rahaa? Ja tämä olisi vuosittainen pikku bonus? Niin ja kyse on tietysti seuran junioritoiminnasta, edustuksen liigatouhussa tuo riittäisi ehkä just ja just yhden kauden bussimatkoihin ja tuomarikuluihin.

Mitä teidän seura tekisi, jos tämän jo kohtalaisen mukavan summan lisäksi tulisi ihan pyytämättä ja yllättäen 1200€, plussaa? Ohi kaikkien sopimusten ja ennakkovaroitusten, yksipuolisella päätöksellä. Joillekin seuroille nämä ovat tietysti pikkusummia ja kahvikassoja, toisille isoja rahoja.

35000€ per vuosi ei välttämättä ihan riitä täysipäiväisen työntekijän palkkaamiseen sivukuluineen, lähellä kuitenkin ollaan. Ammattivalmentaja juniorityöhön, joka hoitaisi 2-3 ikäluokan vastuuvalmennuksen?

No nämä lukemat ovat pieniä pyörittelyjä ja vain yhden seuran osalta. Tosiasiassa tämän kirjoituksen parissa pyörii karkean arvion mukaan noin 600000€ – 700000€ vuodessa. Avaan hieman:

  • 16 poikaseuraa
  • kahdeksan tyttöseuraa
  • neljä joukkuetta per seura
  • vähintään 15 pelaajaa per joukkue
  • vähintään kolme valmentajaa tai toimihenkilöä per seura
  • yksi valmennuspäällikkö per seura
  • noin kaksi joukkuetapahtumaa vuodessa
  • pari valmentajatapahtuma vuodessa
  • yhden tapahtuman majoitus 140€ per kerta per henkilö
  • matkakulut jopa 1500€ tai ylikin per kerta jostain Oulusta tai Joensuusta asti
  • sähköinen koulutusympäristö 25€ per joukkue per kuukausi

Toki yksinkertaisella kertolaskulla ei vielä päästä noihin mainitsimaani lukemiin, mutta kun päälle laitetaan mahdolliset päivärahat oto-valmentajille, ruokailut pidemmän matkan takaa, ehkä ylimääräiset yöpymiset jne niin en valehtele lähellekään niin paljon kuin kalamiehet keskimäärin. Ja näistä laskelmista on jätetty muutama ylimääräinen vanhemman ikäluokan joukkue vielä varmuuden vuoksi pois, etten vaan valehtelisi senkään vertaa.

Ja sitten vielä se plussa, 1200€ per vuosi. Se tuli ylimääräisestä koulutuksen kulusta 300€ per valmentaja per vuosi, joku laskisi neljä valmentajaa per seura eli 96 koutsia maksaa ylimääräistä vielä vajaat 30000€. Vuodessa.
Mutta missä tämä kaikki raha sitten on? Se on Sami Hyypiä Akatemian toiminnassa Eerikkilässä. Tällaisella summalla koulutamme suomalaisista juniorivalmentajista Ekkono-asiantuntijoita?

Sami Hyypiä Akatemia – tai nykyään Academy ja tuttaville pelkkä SHA – pitää majaansa Eerikkilän urheiluopistolla Tammelassa Forssan kupeessa. Se palvelee sijaintinsa puolesta hyvin eteläistä Suomea. Noin 1,5 tunnin ajomatka Helsingistä, Turusta ja Tampereelta. Hämeenlinna on ihan vieressä. Kuopioon on matkaa aika tasan 400km, Ouluun vajaat 600km. Minkähän takia RoPS ei ole tässäkään mukana – juurihan pojat luopuivat Puolen Suomen Liigastakin…

Tässä nyt ei ole tarkoitus taas nostaa tapetille maantieteellistä eriarvoisuutta – sellaistakin on olemassa jota Jyväskylästä etelään päin on yllättävän vaikea uskoa – mutta tuolla on kohtalaisen suuri merkitys sille kuinka mielekkäänä SHA-toiminta nähdään eri seuroissa. Ja sillä on suora vaikutus siihen mikä tuon palvelun hinta-laatu -suhde eri seuroissa on.

SHA on nyt käynnissä kolmatta kauttaan. Yksi kausi kestää kaksi vuotta ja jokaiselle kaudelle haetaan erikseen. SHA:ssa on aina mukana seuran ikäkausijoukkueet E11-C14. Tämän lisäksi vanhemmilla ikäluokillakin on ollut mahdollisuus erikseen osallistua toimintaan.

Kahdella ensimmäisellä SHA-kaudella tyttöseurat osallistuivat yhdistelmäjoukkueilla, eli E11&D12 muodosti yhden joukkueen ja D13&C14 toisen. Nuoremmalla yhdistelmäjoukkueella pelattiin 9v9-pelejä ja vanhemmalla 11v11. SHA:n asettama joukkueen minimikoko, eli vähintään 15 pelaajaa, oli sopiva 11v11 -peleihin mutta hieman jo liian iso 9v9 -peleihin.

Kun seurat hakivat kolmannelle, nyt kuluvalle kaudelle, ei hakuvaiheessa ollut tiedossa miten tyttöjoukkueet tulevat jatkossa toimimaan – onko yhdistelmäjoukkueita vai ei. Pelimuodosta oli kyllä vahva epäilys, että nuoremmat siirtyisivät Palloliiton lanseeraamaan 8v8 -pelimuotoon.

Yhdistelmäjoukkueista päästiin eroon. Sen sijaan on vaikea keksiä syytä miksi 8v8-joukkueen koko määritellään sopimusehdoissa edelleen 15-20 pelaajaa ja 3-5 valmennus/huoltotiimin jäsentä? Asia on jopa varmistettu Eerikkilästä ja tuo 15+3 on minimilaskutus riippumatta siitä montako pelaajaa tai toimihenkilöä todellisuudessa on mukana… Hampaita kirskutellen SHA:n moniulotteisesta roolista johtuen voin jotenkin hyväksyä tuon 15 pelaajaa, mutta mihin perustuu vähintään kolme aikuista? Ja vertailun vuoksi, kun meidän joukkue lähtee johonkin 8v8-täsmäturnaukseen, niin sen koko on 11+2.

Niin, SHA on…

SHA on…

Hemmetti, mikä SHA on?

”Sami Hyypiä Akatemia (SHA) kehittää ja toteuttaa jalkapallon kehittymisen seurantakokonaisuutta ja valmentajien sekä valmennuspäälliköiden täydennyskoulutusta yhdessä valittavien yhteistyöseurojen kanssa.”
– Hakuohje Sami Hyypiä Akatemian yhteistyöseuraksi ajalle 2015-2017 –

No niin, tuossa se nyt lukee.

Minulla on SHA:sta kokemusta ensin muutamana kertana pelkästään maksajan roolista KuPS 02 -joukkueen osalta. Sen jälkeen olen ollut Pallokissojen johtokunnassa päättämässä hakemisesta SHA-toimintaan sen järjestyksessään toiselle kaksivuotiskaudelle ja osallistunut siinä jälkimäiselle vuodelle myös valmentajana. Tämän jälkeen seurana haimme myös kolmannelle eli nykyiselle kaksivuotiskaudelle. Toki osallistun jatkuvasti edelleen maksajana sekä KuPS 02 että Pallokissat 04 -joukkueen vanhempana ja lisäksi Pallokissat 04 -joukkueen vastuuvalmentajana. Edelleen toimenkuvani Pallokissojen johtokunnan jäsenenä valmennuksen kehityksessä on antanut melko hyvän kuvan valmennuspäälliköiden toiminnasta SHA:ssa. Eli minulla on mielestäni perspektiiviä katsoa SHA-toimintaa aika monesta eri näkökulmasta.

Paras ja positiivisin näkökulma SHA-toimintaan saadaan valmentajan ja valmennuspäällikön hattu päässä. Mikä olisikaan parempi tapa kehittää itseään valmentajana kuin kokoontua muiden valmentajien kanssa yhteen paikkaan pariksi päiväksi kerrallaan keskustelemaan ja väittelemään asioista? Samoin Kuopion ja Eerikkilän välinen maantien nieleminen on kohtalaisen antoisaa. Joskus samalla kyydillä kulkee KuPS:n tai JyPK:n valmentajia ja ideat sekä ajatukset lentävät. Siinä parannetaan maailma ja samalla Suomen jalkapallokin. Toki joskus eksytään sivuraiteille, Tatu ihan kirjaimellisesti.

On vaikea keksiä miten tuo laadukas valmentajakoulutus ja -kehitys voitaisiin korvata omalla toiminnalla. Paikallisella ja alueellisella yhteispelillä sitä toki voi yrittää, mutta silloin pyöritään jatkuvasti samojen naamojen kanssa. Resurssit ulkopuolisten asiantuntijoiden saaamiseksi omiin paikallisiin koulutustapahtumiin olisi myös huomattavasti huonommat.

Johtokuntalaisena kuulostaa hienolta se että olemme SHA-yhteistyöseura. Sen voi laittaa aina papereihin kun haetaan yhteistyökumppaneita. Siinäpä se.

Johtokuntalaisena mietinkin aika pitkään tuota kokonaisrahankäyttöä ja meidän seurassa siitä keskusteltiin aika pitkään ja hartaasti. Itse haluaisin, että kaikki kustannukset kulkisivat seuran tilin kautta jolloin tämän toiminnan oikea kokonaiskustannus voitaisiin joskus laskea. Nyt kun joukkueet hoitavat suurimman osan seurantatapahtumien laskutuksesta omilta tileiltään, niin isoimmat kuluerät piiloutuvat sinne. Kyseessä on kuitenkin loppujen lopuksi seuran valitsema tapahtuma johon se velvoittaa joukkueet osallistumaan – ja maksamaan siitä osallistumisesta.

Seuran ja joukkueiden välille voi tulla keskustelua siitä mihin sitoudutaan. Toki hyvään hallintotapaan kuuluu keskustella ennen hakupäätöksen tekoa varsinkin niiden joukkueiden kanssa joita SHA-toiminta ensisijaisesti koskee, mutta kaikkia vaikutuksia on vaikea arvioida ennalta jopa kahden vuoden päähän. Entä jos joukkue saakin kutsun kansainväliseen huipputurnaukseen mutta SHA-tapahtuma on samaan aikaan? Entä jos valmentaja kenen kanssa SHA:sta on sovittu heittääkin nappulat naulaan tai vaihtaa maisemia? Entä jos joukkueesta ei löydykään tarpeeksi sitoutuneita pelaajia jotka haluavat lähteä SHA-toimintaan? Kuka vastaa oto-valmentajien ja -huoltajien mahdollisista ansionmenetyksistä? Kolme ikäluokkaa neljästä haluaa lähteä mutta neljäs ei? Tai se joukkue mikä tulee toisena kaksivuotiskauden jaksona mukaan – onko siltä edes kysytty?

Meidän seura otti lopulta sen kannan, että koska seura on se joka haki SHA-toimintaan ja seurana meidät on sinne myös hyväksytty, niin seura ottaa myös vastuun valmentajien kuluista ja maksaa lisäksi vastuuvalmentajalle päivärahat. Nämä rinnastettiin C- tai B-valmentajatutkintoon jotka seura myös maksaa tietyillä sitoutumissopimuksilla. Valmennuspäällikkö on luonnollisesti seuran kuluja. Lisäksi seura tukee joukkueita hieman bussikuluissa, mutta muut kulut kaivetaan mukaan lähtevien joukkueiden perheiden taskusta. Toki kaikki kulut kaivetaan perheiden taskusta, mutta näin osa kuluista kaivetaan useammasta taskusta ja vähemmän kerrallaan.

Ja nyt päästään siihen hankalimpaan asiaan. Ilman mitään seuran tukea yhden pallokissapelaajan yhden SHA-reissun hinta on noin 250€, plusmiinus pari kymppiä. Lisäksi yksi reissu on vähintään kaksi päivää pois koulusta. Paluu kun saattaa olla pitkälti aamuyöllä, niin seuraavakin päivä menee nukkuessa. Aika hyvää harjoitusta tulevaisuutta varten, sitä BSM- tai edustusjoukkuetta, tarkoitan…

Vanhempi, eli maksaja, arvioi mitä oma lapsi tuolla seurantatapahtuman rahalla saa. Jos vanhempi miettii vain tuota yksittäistä tapahtumaa niin hinnalle on melko vaikea keksiä perusteluja. Kun joukkueen koko on (vähintään) 15 pelaajaa, pelataan kolme kertaa 2x25min 8v8 peli, niin peliaikaa tulee keskimäärin 75 minuuttia. Vähemmän kuin yhdet harjoitukset…

Vanhemmalle pitää siis pystyä perustelemaan tuota hintaa jollakin muulla kuin tytön peliajalla. Testit? Kehittymisen seuranta? Nämä ovat asioita joita voidaan tehdä joka seurassa muutenkin – monesti jopa paremmin ja kerralla oikein. Vertailutulokset? Tähän tarvitaan vain seurojen välinen yhteistyötä – vai onko seuroilla jotain salaisuuksia? Voisiko se kuulua Palloliiton ja piirien toimintaan?

Lomamatka? No ei ehkä…

Satsaus tulevaisuuteen niin oman tytön mielenkiinnon ylläpitämiseksi kuin koko joukkueen ja seuran valmennuksen parantamiseksi? Tämä kai se on. Tämän sijoituksen hintaa ja laatua arvoidaan perheissä subjektiivisesti eikä toisen perheen 250€ ole sama kuin jonkin toisen.

SHA yrittää olla vähän kaikkea. Tästä syystä se näkyy myös erilaiselta riippuen katsojasta. Jonkun mielestä se on bisnestä ja tekee kalliilla sitä mitä Palloliiton pitäisi tehdä huomattavasti halvemmalla ja tarjota kaikkien seurojen käyttöön. Tosin Palloliittokaan ei ole kuuluisa siitä että se kouluttaisi valmentajia kohtuuhinnalla saatika halvalla.

SHA tekee myös yhteistyökumppaneidensa kanssa erilaisia tarpeellisia ja laadukkaitakin tutkimuksia ja näihin se tarvitsee luonnollisesti tutkimustuloksia ja -kohteita. Tutkittavia se saa tietysti SHA-pelaajista ja joistakin vanhemmista tuntuu hölmöltä maksaa 250€ siitä että omaa tyttöä käytetään tutkimuksen välineenä. Kuinka tarkkaan muuten luitte mihin kaikkeen olette näissä tutkimuslupalapuissa ja MyEerikkilän käyttöehdoissa suostuneet? Tai montako SHA-mittauksiin perustuvaa tutkimusta olette löytäneet?

SHA täyttää Eerikkilän majoitusvajetta aika hyvin ja se on selkeä syy sille miksi seurantatapahtumat keskittyvät arkipäiville. Arkipäivät taas tuovat pelaajille poissaoloja koulusta ja oto-valmentajille ja -toimihenkilöille ylimääräisiä ansionmenetyksiä ja tätä kautta ehkä myös lisää kuluja seuralle päivärahojen muodossa. Oto-valmennus ei tietenkään ole SHA:n vika mutta SHA:an käytetyllä rahalla seuran oto-valmentajien tilalla voisi olla ammattivalmentaja. Kumpiko kehittäisi joukkuetta ja seuran ydintoimintaa enemmän?

SHA:n suurin ongelma on se, että ne jotka toiminnan maksavat saavat siitä kaikkein vähiten.

Tämän kirjoituksen jälkeen minun voi olla vielä vaikeampi saada omasta joukkueestani vähintään 15 pelaajaa osallistumaan SHA-toimintaan – nyt seuraavaan tapahtumaan on noin kymmenen tyttöä lupautunut lähtemään. Joku on sitä mieltä että minun pitäisi puhua SHA:sta positiivisemmin jotta lähtijöitä olisi jonoksi asti. SHA:sta ei kuitenkaan käydä missään rehellistä keskustelua josta toiminnan varsinaiset maksajat, eli pelaajien vanhemmat, saisivat tietoa siitä mitä seurantatapahtuman rahalla saadaan. Koitan vain olla rehellinen.

Tulipahan tämäkin kirjoitettua. 

Kategoriat
jalkapallo kielenkäyttö kiroilu punainen kortti v***u valmentaja

Nollatoleranssi – osa 1

Viimeeksi tämän viikon keskiviikkona jouduin puuttumaan futiskentällä kielenkäyttöön. Olen varmaan leimautunut tässä kaupungissa jo jonkin asteiseksi moraaliseksi kielipoliisiksi.

Jos meillä on joukkueharjoitukset isolla ulokentällä niin että kentän reunalle mahtuu ulkopuolinen porukka pelailemaan tai muuten vain löhöilemään niin annan heidän olla melko rauhassa. Tarkkaa lukua en ole pitänyt mutta jos veikkaan, että kahdella porukalla kolmesta näillä vierailla on alapään sanasto erittäin hyvin hallussa, niin ei kovin vikaan mene. Vähintään tunnetaan se v***u.

Joka ikinen kerta puutun tähän ja vieläpä kohtalaisen kovaäänisesti. Vaihtoehtoja annan tasan yhden: kentällä ei kuulu enää yhtään v-sanaa tai siihen verrattavaa. Puuttumiseni saa reippaan oman ääneni käytön vuoksi aika hyvin huomiota koko kenttäaluella, muutaman ällistyneen ilmeen – mutta myös aina ja joka ikinen kerta tähän mennessä siistiytyneen puheasun ja sitä myöten luvan jatkaa pelailua. Futis on siis mukavampaa kuin v***uilu?

Suurin osa v-sanoista tulee oman epäonnistumisen jälkeen. Toki sekaan mahtuu myös tilanteita joissa pelaaja on pelin aikana kimpaantunut vastustajalle. Laukaus painuu maalin sijaan pusikkoon, harhautus kampittaa itsensä tai taitokisojen pomputtelu menee penkin alle. Ja kyllä, jokainen näistä on elävä esimerkki oikeasta tilanteesta kentällä johon olen puuttunut. Ikä- ja sukupuoli- sekä seurajakauma on laaja. Olen puuttunut niin pallokissoihin kuin kupsilaisiinkin. Aikuisiin ja lapsiin. Ja siltä väliltä.

Aina kun olen tilanteeseen puuttunut niin tähän mennessä se on kuitenkin ollut sellainen tilanne missä olen itse ollut auktoriteetti. Jos kenttä on pallokissojen varaamana, olen pelinohjaajana jossain pelissä tai valvomassa jotain taitokisarastia niin näen olevani myös vastuussa siitä että nollatoleranssia noudatetaan. Kentällä pitää käyttäytyä hyvin! Sivustakatsojana tilanne on toinen ja seuraan sitä yleensä vaivautuneena tuntien myötähäpeää – varsinkin silloin kun tuon tilanteen auktoriteetti on itse se jonka kielenkäyttöön jonkun tulisi puuttua…

Mutta niinhän se vain on, olemmepa sitten vanhempia tai valmentajia niin esimerkin me annamme. Onneksi saamme kuitenkin itse päättää millainen tämä esimerkki on.

Kategoriat
Harjamäen Teräs HarTe jalkapallo pallokissat sips

Pitkä kausi paketissa – osa 4

Niin, Tapsa päätti pitää välivuoden Barcasta kauden 2003 jälkeen ja koko joukkueen taru tuntui olevan lopussa. Missä pelata seuraavalla kaudella?

Jossain vaiheessa sain soiton Niskasen Pekalta – hän oli pistänyt pystyyn uuden seuran ja joukkueen ja Tapsa oli kai käskenyt ottaa sinne parhaat pelaajat mukaan. Jostain syystä sitten minullekin soitettiin ja toki olin siitä tietysti tosi otettu. Barcasta tuli sitten ainakin Korde ja Erkka – parhaimmisto olikin aika huippua! Uusi seura piti kotipaikkanaan Siilinjärveä ja oli nimeltään Harjamäen Teräs, HarTe. No ei nimi seuraa pahentanut.

Ennen HarTea vielä yksi juttu joka ehkä jäi viime osasta uupumaan. Tämän jutun ajoittaminen on kuitenkin äärettömän hankalaa, mutta luultavasti vuosi oli joko 2003 tai 2004. Hankalaksi sen tekee myös se, että muistikuvissani pelasin tällöin SiPSin kakkosjoukkueessa ”höntsävitosta”. Nyt kun tätä historiikkia on kirjoittanut, niin olen vain entistä epävarmempi siitä milloin tämä oli ja mikä paita minulla oli päälläni… Mutta se juttu on tärkein – ja jos joku muistaa nuo yllä olevat detailjit kuntoon, niin korjatkaa!

Niin, kerran vastassa oli Litmasen soralla jopa tulevia Veikkausliigatähtiä ottelussa SC KuFu:n B-junnuja vastaan (Wikipedian mukaan Atik valmensi sitä kauden 2002 jälkeen). Ottelu oli kaikin puolin ”äänekäs” ja ehkä ei muutenkaan ihan sopiva lapsille. Kun Atik sitten vaihtoi Pelen pois kentältä sanoilla ”mene vaihtoon vähäksi aikaa rauhoittumaan” heitin sukujuuria tuntematta ”meillä tuollaiset laitetaan kotiin asti kasvamaan”.

Kyseisen joukkueen B-junnujen toiminnasta käytiin myös keskustelua foorumeilla, mikä oli aika uutta tuohon aikaan. Muistelen, että foorumi oli Itä-Suomen piirin ylläpitämä ja siihen pystyi kirjoittamaan rekisteröitymättä. En tiedä löytäisikö joku näitä vanhoja jo julkisesta verkosta hävitettyjä juttuja mistään – kansallisaarteita, mielestäni. Joka tapauksessa peliä puitiin myös foorumilla enkä siihenkään tai kirjoituksiini kiinnittänyt juuri huomiota. Vasta parin vuoden osasin hävetä kun luin IltaSanomista legendan pojan päässeen KuPSin rinkiin.

Ja sitten HarTeen.

HarTen alkuajoista ei kyllä ole kovin paljoa muistikuvia. Pelattiin varmaan niin kuin ennenkin vaikka Pekka yritti saada meistä enemmänkin irti. Taisi ottaa jalkapallon jo silloin välillä ihan tosissaan. Joukkue koostui meistä oikeista pelimiehistä ja sitten Pekka haali myös kaikki Itä-Suomen tuomarit joukkueeseen. Menestyksen piti tällä tavalla olla taattua varsinkin kun Mikko ”Udi” Uotinen osallistui valmennusrinkiinkin. Joukkueessa oli kuitenkin aika erilaisia tavoitteita. Itse olin jo muutaman vuoden tyytynyt siihen, että harjoittelen kun jaksan (korkeintaan kerran viikossa – tai kuukaudessa – tai kaudessa) mutta peleihin koitan aina päästä. Jotkin harjoittelivat kovasti mutta eivät päässeet peleihin. Valmennus oli kuitenkin mukana täysillä eikä se ollut kaikkien mieleen. Oma tapani oli jo tuolloin: tosissaan mutta ei vakavasti,

HarTella oli jo alusta asti omat www-sivutkin. Ensimmäiset taisivat hävitä Venäjälle kun joku unohti maksaa domain-rekisteröinnin jatkon ajallaan. Olisi kai se osoite saatu takaisinkin muutamalla tonnilla, mutta tähän ei suostuttu. Uusi osoite hankittiin ja nykyisillä sivuilla on otteluraportteja sekä kuvia vuosien takaa. Nähtävästi parhaista muistoista ei ole raportteja kirjoitettu, joten pitää muistella niitä vähän.

Erotuomareiden tuleminen joukkueeseen oli silmiä avaava tilanne. Miten ihmiset, lähinnä Udi, jotka pilli taskussa ovatkin ihan erilaisia kuin pelipaita päällä – tai siviilissä? Tai miten erotuomarina toimiva voi kentällä pelatessaan huutaa niin paljon tuomarille..? Ensimuistokin Udista oli kun hän vihelteli miten sattuu vielä pelatessani Barcassa; ”nyt oli viimeinen hyppy tai annan varoituksen”, kun olin kaatunut tilanteessa oikeasti aika helposti – mutta pelasin ensimmäistä peliä nilkan nivelsiteiden revähtämisen jälkeen vahvasti teipattuna ja vastustaja kopsautti kipeään paikkaan. Udin kunniaksi pitää kuitenkin sanoa, että aika hyviä raportteja hän peleistä kirjoitteli!

Siilinjärvelle saatiin myös paikallispelejä kun Real Siilinjärvi perustettiin. Taisipa Myöhäsen Panukin jonkin pelin siinä pelata. Vitosessakin paikallispelissä on aina hyvä tunnelma ja kentällä pelataan aina vähän kovemmin! Viimeisinä vuosina HarTen maalilla kävi Myöhänen jr. Tuolloin alkoi jo tuntumaan vähän vanhalta…

Kausi 2009 jää muistoihin oman urani huippuna – ensimmäisen ja viimeisen kerran voitin oman joukkueen maalikuninkuuden tehden kuusi maalia. Se on alasarjoja lähes kaksi vuosikymmentä pelanneelle kova juttu. Kuusi maalia vitosessa ja seuraavat jäivät neljään… Ei taisteltu noususta, mutta ei myöskään tippumisesta.

HarTen historiassa pidän varmasti lisäksi yhtä kärkipaikkaa, vaikka mitään virallista tilastoa HarTella ei olekaan. Pelinumeron 15 fanipaitoja on myyty enemmän kuin muita yhteensä. Ja se on paljon se. Oma aito game-worn -pelipaita sen sijaan lähti Udin mukana Englantiin asti eikä sitä ole sen jälkeen näkynyt. Mihin lie vaihtoi, mutta minä en siitä kostunut mitään. Luultavasti teki aika hyvät kaupat…

Talvipiirisarja päättyi kaudella 2010 meidän osaltamme finaaliin asti. Vastaan saapui nelosdivarin MPR jonka peräsimeen Udikin oli jo siirtynyt. Finaali oli ensimmäinen ottelu jossa pelasin ja jonka joku kuvasi ja minkä näin. Tai siis MPR kuvasi ja videon saaminen Udin kautta kesti varmaan vuoden verran. Ja sittenkin sain vain ensimmäisen puoliajan. Mielelläni olisin nähnyt toisenkin… Pitäisiköhän minun tehdä siitä nyt samanlainen kysely itselleni kuin mitä laitan Pallokissojen 04 -tytöt tekemään omista peleistään?

Pientä kipinää itse sain peleihin kun hankin vuonna 2012 nyt jo valitettavasti kaatuneesta Sportiasta nappikset joiden sisään sai älysirun – siis micoach-askelmittarin – jolla omasta pelistä sai tilastoa. Vihdoinkin näki tuliko kentällä vaan seisottua vai liikuinko yhtään. Parhaimmillani matkaa tuli vajaat 8,5km, vai pitäisikö sanoa pahimmillaan kun kerran puolustuksessa pelasin… Yhtään verrokkitulosta muihin meidän pelaajiin tai muihin vitos-nelosdivaripelaajiin minulla ei ole, joten nuo mittaukset jäivät vain omaksi ilokseni.

Viimeisimmät vuodet menivätkin jo aika selvästi harrasteluna. Muutama pelaaja harjoitteli (=pelaili) ympäri vuoden kuopiolaisen Star Team -joukkueen kanssa. Muut olivat sählyn pelaajia joille jalkapallo oli vain kesäharrastus. Myös SiPSin kanssa tehtiin jotain farmisopimuksia jotta saatiin pelaajia kasaan. Minulle se oli lopulta vain neljä-viisi peliä kaudessa. Pahinta oli tunnustaa itselle, että ei edes kauheasti harmittanut jos peli jäikin väliin.

Suomalaisessa jalkapallokulttuurissa on hienoa, että oikeatkin pelimiehet jäähdyttelevät jossain. Kuopion keltamustissa näytti olevan pelaajapolkuna Veikkausliigasta vitosdivariin, HarTelle kun vastaan  saattoi tulla Iljaa yms. Hienoja hetkiä myös näin uran loppupuolella – eikä siinä vitosessa ja veikkauksessa nyt niiiin iso ero ole kuin luulisi, eihän?

Vuosien aikana HarTessa on pelannut pitkä liuta eri tasoisia pelaajia. Kaikkien kanssa tulin mielestäni vähintään jotenkin toimeen ja joidenkin kanssa ollaan edelleen vähintään viikottain jossain tekemisissä. Pekan kanssa on pitkä ja vaihderikashistoria myös jalkapallon ulkopuolella ja historiaa kirjoitetaan jalkapallon parissa varmasti vielä vuosia. Tero Karjalainen on edelleen vahvasti mukana Pallokissoissa. Tero Saksmanin jälkikasvu aloitti pelaamaan valmentamassani Pallokissat 04 -joukkueessa. Rauno Puputti vetää poikia KuPSin puolella. Petteri Korhostakin näki pitkän aikaa Pallokissojen ”vanhempana”. Varkon Jannelle peukku KuPS:n puolelle 😉 On varmaa, että joistakin meidän HarTelaisten tenavistakin tulee jalkapalloilijoita!

Kaikkia HarTelaisia tässä on turha kiitellä. Yllä- ja aiemminmainittujen lisäksi Rinnan Pete, Tujamolan Mikko, Kirjavaisen Ville, Muje Voutilainen, Pitkäsen Jukka, Metu Miettinen, Pena Römpötti, Lyytisen Timppa, Seppälän Jan, Dana, Leksa, Aki, Toni, O-V Halonen, Henkka I, Joonas ja Samuli. Kiitokset teille ja muillekin.

En olisi Pekan soitettua 2004 uskonut, että HarTessa tulisi menemään kokonainen vuosikymmen – muistettiinkohan me pitää viime vuonna edes vuosijuhlaa? Itse olen ollut HarTelainen sen alusta asti. Onko muita? Muistiko Erkka ostaa lisenssin ja maksaa kausimaksun joka vuosi? En tiedä onko tuleva kausi vain välivuosi, mutta pelamaan en ehdi.

Sen sijaan ilmoittauduin kevään erotuomarikurssille. Repikää siitä pelihousunne.

Tästä se lähti. Jos kuvassa on lisäkseni muita tähtiä, niin paljastakaa.

Kategoriat
ac barca jalkapallo sips

Pitkä kausi paketissa – osa 3

”Joo ottakaa vaan, ei tarvita niin flegmaattista kaveria.”

Kauppisen Tapsan mukaan näillä Kestin sanoilla SiPS vahvisti minun siirron AC Barcaan keväällä 2000. En siis jaksanut reissata Siilinjärvelle pelaamaan nelosta. Tai kyllä pelit olisivat tietysti kiinnostaneet, mutta harjoittelu ei ja se näkyi peliajassa. Kesti tosin ei ollut minua ikinä valmentanut, mutta helpostihan minusta flegmaattisen kuvan on saanut jos ei ole harjoituksissakaan näkynyt.

Vielä vuosi sitten olin kuitenkin ajatellut lähteä tosissani pelaamaan Kuopiossa joko kakkosta tai kolmosta, mutta kuten edellisestä osasta saitte lukea, niin ne tyrehtyivät erinäisistä syistä. Omasta mielestä nyt oli aika etsiä jokin sopiva nelosen tai viitosen höntsäporukka ja katsella vaikka sitten seuraavalla kaudella uudestaan hommaa vähän vakavammin.

MPR, FC Eagles, FC Tarzan, LiPa ja SawU. Nuoren ulkopaikkakuntalaisen mielestä nämä oli suljettuja äijäporukoita. KarTessa olisi ollut serkkupoika ja sinne olisi mahtunut – se vaan oli kaukana Karttulassa asti. Airakselassa oli yritys ja Kurkimäessä Kisa – ja sitten tietysti AC Barca.

En edes muista mistä tuo Barca tuli tuolloin mieleen, mutta kun se kerran harjoitteli talvella Kuopio-hallissa, niin sehän sopi erittäin hyvin. Siispä painelin kerran vaan harjoituksien aikaan hallille ja etsin porukan sekä valmentajan, Tapsan. En suinkaan mennyt suoraan harjoittelemaan, vaan esittäydyin ja kyselin, josko porukkaan mahtusi mukaan. En tiedä onko Tapsa käännyttänyt ketään ikinä pois eikä minullekaan vielä silloin naurettu. Hyvä juttu – paitsi että olisi pitänyt varmaan tehdä taustatyötä vähän paremmin. Tai ainakin selvittää missä sarjassa Barca tulisi kesällä pelaamaan.

No totta kai mahduin mukaan Barcan harjoituksiin – olinhan sentään pelaillut kolmosta ja nelosta. Olisin päässyt heti saman tien harjoittelemaan, mutta kun ei ollut kenkiä mukana, niin lupasin tulla seuraavalla kerralla. Kyselin sitten siinä samalla lähtiessäni, että pelailettekos te nyt nelosta vai vitosta. Silloin alkoi porukka katsomaan minuakin vähän tarkemmin alta kulmien, että mikäs jannu se tuollaista kyselee… ”Noustiin kolmoseen – onko se ongelma?”

Ööh. Ei ole ongelma – se passaa ihan hyvin…

Niin – olin halunnut lähteä vähän ”jäähdyttelemään” eikä reissaaminen huvittanut. Sitten löysinkin itseni kolmosen porukasta joka pelaa Riistavedellä. Tai oikeastaan Vartialassa reilut viisi kilometriä Riistavedeltä kotiin päin, mutta kuitenkin jopa pikkaisen kauempana kuin Siilinjärvi… Eihän tässä näin pitänyt käydä?

Barcan hyvä puoli oli kuitenkin se, että se on tarkasti ottaen kuopiolainen seura ja sai siten Kuopiosta harjoitusvuoroja. Vartialassa kun on vain samettinen voikukkanurmi, eikä sillä voinut keväällä harjoitella. Harjoitukset siis olivat Kuopio-hallissa, kuplahallissa ja Kuopion sorakentillä, eli matkustamisesta olin päässyt aika hyvin eroon.

Kun menee hyvin, niin silloin myös futisporukan vetäminen on helppoa. Kaudet 1998 ja 1999 olivat päättyneet nousujuhliin suoraan vitosesta kolmoseen, ja porukkaa oli tulossa aina mukaan (minä myös). Barcalla ei kuitenkaan ollut helppoja kausia minun aikanani eikä ensimmäinen kausi 2000 ollut siitä poikkeus. Pelailin silloin vielä laitalinkkinä ja peliaikaakin tuli ihan kohtalaisesti, mutta pelit menivät kaikilta surkeasti – vielä huonommin kuin SiPSin kolmodivarikaudella. Kun kausi 2000 päättyi, niin meillä oli 18 ottelun jälkeen yhteensä seitsemän pinnaa maalierolla 19-88 (kiitos ToPS-90 kun vielä löytyy tilastotkin).

Kaudesta jäi oikeastaan mieleen vain yksi jumalattoman pitkältä tuntuva reissu Venäjän rajalle vierasotteluun Wärtsilä Metallurgia vastaan. Tie huononi joka kilometri kunnes päättyi jonnekin korkealle mäelle kivikovalle hiekkakentälle jossa tuuli niin kovasti ettei pallo pysynyt kentällä jos peli pysähtyi. Hävittiin kuin akat ja paluumatka tuntui vieläkin pidemmältä.

Barcan ajoille – ehkä vuodelle 2001 – ajoittuu suurin muutos omaan peliini. Oltiin menossa Tapsan kyydillä pelaamaan Päivärannan koulun kentälle ja vastassa on siis ollut varmaan Tarzan tai MPR. En muista miksi meille ei ollut tulossa porukkaa pelaamaan ja Tapsa kiroili autossa ääneen, että kenetkä hän nyt laittaa puolustukseen kun sekin ja sekin ovat poissa. Aukaisin sitten ajattelematta suuni, että jos minä olisin puolustuksessa, niin ei sieltä tule kukaan ainakaan pallon kanssa läpi. Se sinetöi paikkani puolustuksessa koko loppu-uraksi muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuunottamatta.

Tuolloin pelattiin joskus vielä liberollakin. Joku viisas on sanonut, että liberona pelanneilla on loistava pelikäsitys, pelinlukutaito ja taktinen osaaminen. Ennen kuin törmäsin tähän viisauteen, niin aloin jo epäilemään olenko hidastunut ja sitä kautta ehdin ajatella tilanteita nopeammin kuin jalkani, mutta olipa hyvä päästä siitäkin epäilyksestä…

Välillä joku tuli pallon kanssakin ohi, mutta yleensä niitä oli silloin useampi. Yksi kerta jäi mieleen ja se on ehkä ainoa kun olen pelikaverilleni räyhännyt takaisin. Olisikohan ensimmäistä puoliaikaa pelattu jotain 20-30 minuuttia kun oltiin jo 4-0 häviöllä. Viimeisimmän maalin jälkeen yksi paikallinen jalkapallosuuruus alkoi neuvomaan minua miten pitää puolustaa. Tuo maali tosin tuli vastustajan 5-3 ylivoimahyökkäyksellä keskialueen pallonmenetyksen jälkeen, enkä silloin jaksanut enää kuunnella tämän alemman keskikenttämiehen neuvoja tilanteessa jolloin hän itse seilasi kymppipaikalla… No tämä kaveri kuuluu niihin harvoihin ja valittuihin joiden kanssa olen pelannut mutta joita ei tule ikävä.

Barca oli suoraan sanottuna mielenkiintoinen sakki. Joukkueen rungon muodosti Jere ”Teron veli” Penttilä ja Sam ”Korde” Korhonen. Olihan siellä muitakin, mutta noiden kahden pelin mukaan joko voitettiin tai hävittiin. Tai ei kai näillä juuri huonoja pelejä ollut, mutta se miten hyvin muut pääsivät tämän kaksikon mukaan… Barcan riveissä oli myös Erkka ”Roudari” Korpinen, jonka kanssa olin aikoinaan lätkinyt palloa verkon yli silloisessa SiLentiksessä. Erkan kanssa muodostimme myöhemmin sellaisen puolustuslinjan ettei vitosessa ole toista nähty. Edellä mainittujen lisäksi joukkueessa oli vuosien aikana vaikka ketä nimimiehiä suurista paikallisista ”futisperheistä” joiden kirjoituksia näkyy edelleenkin Savon Sanomien mielipidepalstalla kun jostain jalkapalloasiasta pitää narista.

Barcan todellinen kantava voima oli kuitenkin Tapio ”Tapsa” Kauppinen. Vaikka tämä lääni on täynnä asialleen omistautuneita futismiehiä, niin Tapsa on minun lähipiiristäni ehdoton ykkönen. Pahoitteluni teille kakkosille joita on monta. Tuskin kukaan – Tapsa vaimoineen mukaan luettuna – tietää kuinka monta markkaa, viikkoa, euroa, tuntia ja kuukautta Tapsa on jalkapallon eteen laittanut. Ja kyse sentään on alasarjoista. Tapsalle kiitos!

Barca oli avoin porukka. Siihen oli helppo tulla pelaamaan ja Tapsa otti kaikki avosylin vastaan. Kun runkopelaajat vaihtuivat, niin uusia tuli mukaan. Tapsan bravuuri olikin lähteä vaikka seitsemällä miehellä peliin ja matkan varrelta poimittiin loput kyytiin bussiin. Joensuun peliin viimeiset nousivat Ylämyllyn Shelliltä. Nimiä ei aina kyselty…

Barca oli myös kansainvälinen porukka. Pisimpään mukana taisi olla ”Vallu” Vadel jota näkee edelleen pitkässä tukassaan aina jonkin porukan mukana potkimassa. Lisäksi eräänä vuonna oli irakilainen kaveri, jonka oikeaa nimeä ei kukaan tiedä – tuskin Tapsakaan. Kaikki kutsuivat häntä Frankiksi. Kun Tapsalta kysyttiin mistä tuo nimi tulee, niin selitys vaan oli, että frank tarkoittaa jotain pennin arvoista rahaa – ja juuri niin arvokas Frank oli joukkueelle ja siksi hän sen nimen antoi.

Tapsan pojat Sami ja nuorempi, jonka nimeä en muista, kuuluvat niihin joista olisi voinut tulla jalkapalloilijoita, jos… Maalivahtipuoli oli silloin kunnossa kun Lievosen Timppa pääsi peleihin. Varma nimimuisti loppuu nyt tähän, en edes Diegon oikeaa nimeä enää muista. Hahmoista Janckeria ei voi unohtaa vaikka nimen olenkin. Pelaajien muistamista myös vaikeuttaa se, että en ole varma ketkä pelasivat kanssani Barcassa ja ketkä vasta sitten seuraavassa jaksossa ja ketkä molemmissa. Erkkahan se muistaa kun pelasi varmasti molemmissa – ja laitahan listaa – kuten myös muut jotka tätä lukevat ja muistavat pelanneensa Barcassa kausina 2000-2003. En edes ala veikkaamaan… Oisko Pekkakin ollut mukana?

Tuon viimeiseksi jääneen Barca-kauden 2003 kohokohta taisi olla Jean S. ja Paula Koivuniemi. Aivan käsittämätöntä, mutta Barcan saunailta oli aina samaan aikaan kun Jean S:llä oli keikka Puikkarissa. Roudari hoiti meidän pienen porukan aina kiitettävästi sisälle jonojen ohi.

Barcan taru minun ja monen muun osalta loppui siihen kun Tapsa piti välivuoden kauden 2003 jälkeen. Silloin tuli puhelu ja tarjous josta ei voinut kieltäytyä…

Kategoriat
ac barca jalkapallo sc kings sips zulimanit

Pitkä kausi paketissa – osa 2

Ensiksi ensimmäisen osan palaute jota tuli lähinnä faceen. Kaikki eivät sitä sieltä näe, joten tähän vähän yhteenvetoa.
Puutarhuri-huoltajan nimi muistui mieleen, Korven Timohan se oli (kiitos Pete). Samalla muisteltiin Timpan olleen huoltajan lisäksi joukkueen vara-vara-vara-maalivahti ja aikoinaan kovan luokan korkeushyppääjä. Moniosaaja, siis ja ehdottomasti korvaamaton joka joukkueessa.
Toinen tarina koski tuon ajan pelaajasiirtoja. Kaupat tehtiin uusilla tai vanhoilla Selecteillä pelaajasta ja odotusarvosta riippuen. Tai pelinumerosta, kuten Siilinjärven Henry Saaren tapauksessa.
Tuolta aikakaudelta jäi muuten yksi juttu kertomatta. Tuolloin heti urani alkuvaiheessa SiPSissä tuli opeteltua yksi erikoisuus, nimittäin tavaramerkkini puolivolttirajaheitto. Homma muistaakseni lähti jostain alkulämmittelystä tai jumpasta tai jostain jossa tuli tehtyä muiden nähden puolivolttia. Heku tai Sälli siihen vaan kommentoi, että koitapas ottaa pallo siihen mukaan ja minustakin se oli ihan hyvä ajatus.
Tuohon aikaan ei ollut youtubea josta olisi voinut katsoa mallia eikä meidän joukkueessakaan ollut esimerkin näyttäjää. Oli vain tieto siitä, että säännöt sen sallivat ja että se on mahdollista – ja sillä pitäisi saada pitkä heitto aikaiseksi.
Eihän se voi olla vaikeaa jos osaa jo puolivoltin, eihän? No oli se. Itse asiassa opettelin sen aluksi ihan päin mäntyä ja sitä jopa käytinkin väärin. Hieman vaikea selittää, mutta se ensimmäinen versio oli enemmänkin voltti kuin puolivoltti. Kyllä silläkin heitto onnistui, se vaan oli älyttömän raskasta ja sattuikin vähän joka paikkaan. Se oli sellaista repimistä. En tiedä mikä sitten napsahti joskus kohdalleen ja heitto alkoi sujumaan puolivoltilla niin kuin pitikin. Sillä tavoin heiton kontrolli oli huomattavasti paremmin hallussa.
Oliko siitä ikinä oikeasti mitään iloa? Kai siitä pitäisi olla, jos sivurajaheiton pystyy heittämään maalin takatolpalle asti puskettavaksi. Valitettavasti omakaan joukkue ei siihen aina uskonut ja pari ihan avopaikkaa meni ohi kun juostiinkin pallon ali… Kerran kentän lyhin mies siinä kuitenkin onnistui Rautalammin Stampfieldillä. Vastustajan maalivahti ihmetteli mikä tuo on ja puskun jälkeen maalin tekijä kommentoi ”meillä näitä sanotaan maaleiksi”. Nojoo… Kerran heitto on myös mennyt suoraan maaliin, mutta siitä ei pisteitä jaeta, valitettavasti. Ja pääsihän sillä Kymen ilmatorjuntarykmentin jalkapallojoukkueeseen yhdeksi päiväksi pois kasarmilta.
Se omista kehuista ja siirrytään ajassa eteenpäin. Tässä osassa ei sitten oikeastaan pelata missään mikä ei ole suuri menetys kenellekään. Kauden 1999 ympärillä minulla oli selkeä halu siirtyä Kuopioon. Ehkä se meni jotenkin näin.
Kauden 1999 jälkeen olin jo päättänyt, että en jaksa reissata harjoituksissa Kuopion ja Siilinjärven välillä. Piti siis oikeasti löytää jokin sopiva seura Kuopiosta – luultavasti edellisenä vuotena olin jo yrittänytkin, mutta silloin palasin takaisin ”kotiin SiPSiin”. Valitettavasti muistikuvat eivät meinaa löytää oikeita vuosia, mutta ajoitan tapahtumat muutaman asian perusteella kohdalleen.
Ensinnäkin pelasin SiPSissä varmasti vielä kauden 1999. Tuona vuonna nimittäin syntyi esikoiseni Iina ja koska emme olleet vielä tuolloin naimisissa, niin lapsi piti käydä tunnustamassa. Yllätykseni oli suuri kun tunnistin SiPSiläiseksi sen Kuopion kaupungin työntekijän jolle tunnustus tehtiin. Vielä suurempi yllätys oli se, että heti tunnustamisen jälkeisessä kotipelissä sain SiPSiltä onnittelut ja kukkakimpun. Eli minun on siis pitänyt pelata SiPSissä vielä kaudella 1999.
Kaudella 1999 Zulimaneja valmensi legenda Atik Ismail ja kävin alkuvuoden Zulujen mukana harjoituksissa sekä joissain harjoituspeleissä. Tempo oli SiPSiin verrattuna aika kova – talviaikaankin oli kolmet harjoitukset viikossa. Kyllä isolla kylällä oli tuolloin hyvät talviharjoitusmahdollisuudet silloiseen SiPSiin verrattuna. Zulujen rinki oli kova ja vaatimustasoa alettiin entisestään nostamaan. Kolmet harjoitukset viikossa enää riittäneet joukkueelle sillä olihan edessä kova kolmonen ja tavoitteena nousu kakkoseen. Peliajan saaminen olisi vaatinut ”uhrautumisia”, mutta silloin keväällä laitettiin asioita tärkeysjärjestykseen, kun Iina syntyi ja yliopistoakin piti käydä. En ollut valmis harjoittelemaan muiden tasolla ja ainoa järkevä vaihtoehto oli palata alkukesästä takaisin SiPSiin.

Muutaman harjoituspelin perusteella juoksuvauhti ja kunto olisivat riittäneet hyvinkin tuohon porukkaan, perustekniikka ja pelitilannenopeus (ns. peliäly) eivät. Yksittäisenä tilanteena tuolta ajalta muista Zulut vs. Kings -harjoituspelissä tyrmänneeni jonkun kyynärpäällä. Olin vaan oikeasti puskupallossa niin paljon sitä kaveria korkeammalla… Tietyllä tapaa tuo tuntui hyvältä, sillä kuten alta saatte lukea, niin myös Kings liittyy hyvin ohuesti minun futishistoriaani.

Niin – olin ensin itse varma siitä, että tuo Zulu-kausi olisi ollut talvi 1999-2000, mutta Zulu-historiikki väittää, että Atik jätti Zulujen valmennuksen kauden 1999 jälkeen. Ehkä on pakko uskoa sitä. Zulujen peräsimeen tuli Atikin jälkeen kaudelle 2000 Kari ”Paki” Pakkanen, johon itse olen nyt vasta myöhemmin tutustunut. Piirit olivat pienet silloinkin. Myös Atikin kanssa tuli tämän jälkeen vielä kerran sananvaihtoa, siitä ehkä seuraavassa osassa.
Zuluihin päin minut sai kääntymään nykyään SiPSissä vaikuttava Penttisen Samu. Pienet piirit? Olin siis jo vuoden 1998 jälkeen valmis siirtymään Kuopioon pelaamaan – varsinkin luulot itsestä ja omista taidoista riittivät helposti kakkosdivariin. Pääsihän veljeni Arikin SiPSistä kakkoseen Nilsiän Pallohaukkoihin… penkille?
Kauden 1998 päätin kuitenkin pienellä leikkauksella jolloin lonkasta siirrettiin vähän vahviketta vasempaan nilkkaan. Kuntoutus oli omatoimista ja kovaa. Jo samalla viikolla leikkauksen jälkeen taistelin noin puolentoistakilometrin matkaa kotoa yliopistolle päivittäin edestakaisin kepeillä. Jossain vaiheessa kävely sujui ilman keppejä ja juokseminenkin alkoi onnistumaan. Kun tulevan kauden pelisuunnitelmat hahmottuivat mielessäni, niin ajattelin soitella Samulle ja kysyä onko Kingsillä try-outtia tms jos vaikka tarvitsevat pelaajan hyökkäykseen tai laitaan. Samu toivotti tervetulleeksi seuraavana päivän Kingsin A-junnujen harjoituksiin. Kun puhelu päättyi jäin miettimään olisiko pitänyt siirtää tuota try-outtia edes sen verran, että olisin kokeillut pystynkö ylipäätänsä potkimaan leikatulla jalallani… Tai olisin ehtinyt hankkiutumaan fyysisesti kuntoon.
Peruskuntoni on luonnostaan hyvä ja varsinkin tuolloin aktiiviharrastajana uskoin selviäväni A-junnujen testistä. Vähän teippiä jalkaan ja harjoituksiin vaan sekaan pelailemaan. Mielestäni itse pelit eivät menneet huonosti. Harjoitukset olivat minulle tietysti uusia ja niissä paljastui puutteet tekniikassani – en ole ikinä ollut mikään pallotaituri vaan itseoppinut pelaaja. Pomputteluennätyskin oli vielä puolivuosikymmentä sitten ehkä 15. Nyt pallon kanssa on tullut leikittyä lapsien kanssa enemmän ja jotain kikkojakin pystyn näyttämään. Kuninkaallisten try-outista ei siis päästy jatkoneuvotteluihin saatika sopimukseen eikä selittely nilkasta auttanut asiaa. Samu vinkkasikin etsimään peliaikaa kolmosen seurasta ja heitti esimerkkinä Zulut – jota oli itse valmentanut kaudet 1992-1995. Muistinko jo mainta mitään pienistä piireistä?
Piirit ovat aika keskeinen osa kuopiolaista jalkapalloa. Zulut on oma piirinsä eikä siihen ollut ulkopuolisen helppo tulla. Tunsin paristakymmenestä pelaajasta vain yhden, Ranttalin, yliopiston kautta. ”Elämäntapajoukkueen” sisäpiiri oli oma maailmansa – toinen vastaava on epäilemättä FC Tarzan, vaikka siitä ei olekaan omakohtaista kokemusta. Joka tapauksessa nuo ovat käytännössä kaksi kuopiolaista joukkuetta, johon tällainen ulkoa Siilinjärveltä tullut ei voi enää kuvitella menevänsä pelaamaan. Eri asia jos omaa oikeat sukujuuret tai on käynyt oikeat juniorikoulut… 🙂
Kingsiin en siis kelvannut. Zulut jätin itse. SiPSissä en jaksanut enää reissata. Jotain piti keksiä ja siitä sitten seuraavassa osassa – ovet paukkuu!
Menikö jotain pieleen – eikö muistukuvani vastaa todellisuutta? Alla kommenttikentät joiden avulla voit korjata asiat ennen seuraavaa osaa!
Kategoriat
fagersta harrastus jalkapallo sips

Pitkä kausi paketissa

Ei mitään muistikuvaa, mutta luulisin, että ehkä 1993 – tai 1994. Tuolta vuodelta on minun ensimmäinen pelipassini Siilinjärven palloseurasta.

Sitä ennen jalista, futista ja potkupalloa tuli pelattua viikoittain Kehvon koulun kentällä ja omassa pihassa. Pihassa olevan navetan seinään isä laittoi laudat tolpiksi ja ylärimaksi. Peltikatolta kaatuva vesi hakkasi tuon maalin edustan aina kivikolle, joten siihen kärrättiin sahanpurua hieman lievittämään maalivahdin osuutta. Pihassa ei käytetty sanontaa ”ei osu edes ladon seinään”, vaan puhuimme oikeasti navetasta. Navettaan ei aina osuttu tai sitten pallo lensi jopa sen yli. Takana oli nokkosia, joten osumatarkkuutta kannatti opetella ennen voiman hankintaa. Yhtään kehumatta, aika hyvä oikea jalka tuolla keinoin tulikin.

Jos tarkkoja ollaan, niin olihan minulla varmaan jokin korttelipassi jo aikoinaan Ruotsin puolella kesällä 1983. Yhden kesän ennätin veljeni Arin kanssa pelata paikallisessa suurseurassa Fagerstassa ja käytiin ainakin kerran voittamassa paikallisvastustaja Norberg. Tai sitten hävittiin. Jos ura olisi SiPSistä jatkunut suoraan euroopan mahtiseuroihin, niin sitten olisi mietitty tarkkaan mihin seuraan kasvattajarahat olisivatkaan menneet… Lehtiin olisi levinnyt joukkuekuva kesältä 1983 jossa eturivin reunassa hieman muista erillään oli aika ujon näköinen muita nuorempi pieni poika kesäblondissa tukassaan.

Niin – kuten ehkä jo huomasitte, niin kyse ei ole tämän kauden pakettiin pistämisestä. Jatkakaa lukemista omalla vastuulla, nimittäin seassa saattaa vilistä ihan oikeitakin nimiä. Ainakin nimimerkkejä. Tarina voi olla pitkä ja tylsä niin kuin Pelén elämänkertakin. Minä vaan en tienaa tälläkään mitään ja jaan sen teitä säästellen ehkä jopa neljään osaan. Lisäksi tarina saattaa sisältää niin aihevirheitä kuin aikajanavirheitäkin. Luulisin kuitenkin kaiken menneen ehkä näin – ainakin itsekehujen kohdalla.

Kehvon koulun porukalla pelattiin niin tosissaan kuin vain kylän pojat pystyvät pelaamaan ilman seuran perustamista. Seurakin kyllä aikoinaan perustettiin, mutta sen nimeksi tuli Rökäletappio – eikä se kuulu tähän blogiin. Kyläporukalla käytiin pelaamassa Siilinjärven puulaakia ja kinkkuturnauksia sekä Jalkapallopeijjaisia, joukkueen nimi oli mielikuvituksellisesti Potku. Puulaaki joskus voitettiin ja kinkkuturnauksessakin taisi tulla jonakin vuotena hopeaa. Näytöt riittivät siihen, että SiPS yritti värvätä minut väkisin mukaan oikeisiin peleihin. Eihän käynyt päinsä, että kylän pojat maaseudulta pyörittelevät ison kirkon edustusjoukkuetta harjoitusturnauksissa… Itse pelailin tuohon aikaan enemmän puolivakavissani lentopalloa enkä tarttunut houkutuksiin. Veljeni Ari siirtyi kuitenkin SiPSiin ja olisikohan siitä mennyt sitten vuosi kun minäkin lopulta tunnustin olevani jalkapalloilija ja lähdin pelaamaan oikeata jalkapalloa.

SiPSin porukka oli osittain tuttua ja siihen oli helppo mennä mukaan. En muista pelasinko aina numerolla 15, mutta sain sen kun muistaakseni Kassu siirtyi muistaakseni Nilsiään, muistaakseni. Kassulle oli jo tilattu pelikamat, paidat ja collaget ja ne jäi sitten ylimääräiseksi ja sitä kautta minulle.

Isolle kentälle siirtyminen vei luonnollisesti vähän aikaa. Piti tottua siihen, että tilaa on joka puolella paljon jos sitä vaan osaa käyttää. Joukkuetta valmensivat tuolloin Pantse ja Sälli joiden mielestä olin vähiten tiellä laitapelaajana. Tosin siellä minun nopeudellani pystyi myös ohittamaan kenet tahansa kunhan muisti ottaa pallon mukaan – tai siis laittaa tarpeeksi pitkä tikkarin.

Peli alkoi sujumaan melko hyvin heti alkuvuodesta 1995 – silloin tuntui, että kaikki onnistui kunnes kesäkuussa napsahti. Pelipäivä oli kuuma ja nesteytys oli taas kerran huono ja minua vaivasivat krampit niin kuin koko urani ajan. Ne eivät sinällään juuri haitanneet, mutta yhdessä puskutilanteessa jalkani jäi kahden vastustajan väliin ja se sattui. Makasin maassa jalkaani valittaen ja huoltajakaksikko Sälli ja Heku tulivat nopeasti paikalle. Kumpikohan lie joka huomasi että valitan jalkaani ja oletti siinä olevan taas kramppi. Tukeva ote säären ympäriltä ja alettiin painamaan nilkan kautta pohjelihasta pitkäksi. Tuolloin musteni silmissä mikä selittyy sillä kun parin päivän päästä rtg:ssä selvisi, että minulla olikin pohjeluun murtuma. Kaverit vaan kertoivat, kun Sälli ja Heku huomasivat jotain olevan oikeasti rikki, niin he kantoivat sitten minut kentän laidalle – samassa tohinassa Heku suhautti kylmäsprayllä omaan silmäänsä kun laittoi sen tippunutta korkkia paikoilleen. Sellaista sattuu.

En tiedä kuinka paljon tuo huoltotoilailu lopulta vaikutti, mutta koko kesä meni jalkaa parannellessa. Murtuma oli ihan pohjeluun yläosassa ja ainakaan tuolloin jalkaa ei kipsattu. Annettiin vain kepit ja tiukka sidos nilkkaan. Vuoden 1995 juhannuksena pojat tekivätkin minusta kuskin itselleen, kun en kipulääkkeiden ja keppien kanssa voinut kunnolla osallistua muihin rientoihin. Ongelma vaan oli se, että jalka oli niin kipeä, ettei sillä pystynyt painaa polkimia pohjaan… Mitä nyt Snellmanin Henkan Toyota Tercelissä oli niin löysä kytkin, että hammasta purren sitä pystyi käyttämään. Saattoi näyttää Rauhalahdessa hienolta kun porukka purkautuu pienestä Tercelistä ulos ja kuski jatkoi matkaa keppien kanssa…

Lopputulos oli viimein se, että jalka vaati kunnon hoitoa, ja siihen Mahlamäen Seppo sitten ohjasikin. Loppukaudesta taisin päästä vielä muutaman pelinkin pelaamaan. Kipu lähti jalasta lopullisesti vasta sitten, kun vastoin varsinaisen huoltajan (nimi ei tule enää mieleen, mutta se puutarhuri) ohjeita en ottanutkaan enää hänen tekemää teippausta.

Seuraava kausi oli SiPSiltä loistava ja noustiin nelosesta kolmoseen. Oma kausi oli jo lähtökohtaisesti huono, sillä kesällä 1996 aloitin asepalveluksen Haminassa asti. Sieltä ei käyty iltalomilla joukkueen mukana harjoittelemassa eikä sitten viikonlopun peleissäkään tullut kovin paljoa peliaikaa. Kauden viimeisen pelin jälkeisestä saunaillasta jäikin mieleen Törrösen kaksoisveljesten tulkinnat Janne Hurmeen Kirjeestä sekä Jiin Väinöstä… Joistain SiPSin saunailloista jäi ehkä muutakin mieleen, mutta tuossa nyt ne tärkeimmät.

SiPSillä oli tapana järjestää myös kauden päätösristeily. Käytiin Ruotsin puolella asti katsomassa millaista on oikeassa jalkapallo-ottelussa. Kaikki tosin eivät päässeet, sillä SiPSin verkkatakki ei avannutkaan terminaalissa ihan kaikkia ovia. Joku väittää, että Jäppisen tukkatyylilläkin olisi ollut osuutta asiaan, mutta tällä väitteellä ei kai ole silminnäkijähavaintoja takanaan.

SiPSin kausi kolmosessa vuonna 1997 oli aika fiasko. Siihen lähdettiin suurin elkein ja tehtiin jopa pelaajasopimuksia ja niihin kytkettiin pinnarahojakin. Minun pahvissani ei henkilökohtaisia pinnarahoja näkynyt eikä niitä siihen olisi ehkä kuulunutkaan. Sekun ruuti oli märkää ja Hynysen Timppaakaan ei muistaakseni paljoa näkynyt joten maalinteko ontui. Edellisellä kaudella nelosessa Timppa tuli toiselle puoliajalle kentälle ja teki seitsemän maalia joista viimeisen pyörittämällä pari-kolme-neljä vastustajaa mokkeineen solmuun, istui pallon päälle maaliviivalle josta tönäsi pallon sisään. Keltainen kortti. Näitä ei siis enää kolmosessa nähty ja visiitti jäi yhden kauden mittaiseksi.

Itse muutin opiskelujen ja vaimokkeen perässä kesällä 1997 Kuopioon. Harjoitusinto lopahti kyytijärjestelyjen hankaluuteen ja ehkä totuuden nimissä muutkin asiat kiinnostivat. Kaudella 1998 peliaika väheni ja väheni ja jossain vaiheessa tuli katsottua kokonaisia otteluita penkiltä. Jos joukkue olisi pelannut hyvin ja voittoja nähty, niin ehkä olisin tuon sulattanutkin, mutta tulos oli huono. Annoin sitten ymmärtää, että jos ei peliaikaa kuulu, niin on minulla muutakin tekemistä kuin katsoa ponnetonta potkupalloa. En ollut tarpeeksi iso stara, jotta tuolla kommentilla olisi ollut mitään merkitystä.

Kausi 1999 jäi minulle viimeiseksi SiPSin edustusjoukkueen paidassa. Tuolta kaudelta minulla on vain yksi muistikuva ja sekin liittyy loukkaantumiseen. Huhtikuun 2. päivä pelasimme jotain ottelua keskuskentällä. Nykyisen Kuopion keskuskentän vanhan tekonurmen paikalla oli silloin oikea kunnon betonihiekkakenttä isoine kivineen. Jossain tilanteessa pääsin kovaan vauhtiin mikä pysähtyi rumaan taklaukseen ja putosin suoraan polvilleni. Hiekkahousuista ei ollut mitään apua ja vasen polveni aukesi verta vuotaen. Päivystyksessä riekaloituneesta kudoksesta poistettiin hiekanjyviä ja jäljelle jäi arpakuution kokoinen reikä. 4. huhtikuuta syntyi Iina joka joutui pienikokoisena vähäksi aikaa vastasyntyneiden teho-osastolle. En kertonut hoitajille mitään siitä, että polvestani puuttui nahka ja se märki aika paljon. Minulla ei olisi varmaan muuten ollut mitään asiaa osastolle hoitamaan Iinaa. Tuosta jäi muistoksi ikuinen arpikudos polviin sekä loistava vinkki Niksi-Pirkkaan: ”Märkivää ihokudosta on hyvä peittää ja hoitaa rintaliivien imetyssuojilla”.

Muistot noista vuosista ovat pääasiassa hyviä. Muutama maalikin per vuosi tuli tehtyä, joista päällimäisenä muistan pelin Rautavaaralta Raikua vastaan. Silloin pelattiin nelosta ja olimme selkeä sarjajohtaja ja Raikulla korkeintaan pari pistettä. Olisikohan kausi ollut juuri tuo nousukausi 1996. Yllättäen olimme ensimmäisen viiden minuutin päästä 1-0 tappiolla takkiauki-lähdön jälkeen. Tuo jo aiemmin mainitsemani puutarhuri-huoltaja tuli vasta silloin pukukopilta kentälle ja järkkäri pyysi häneltä pääsymaksua. KYLLÄ – Raikulla oli pääsyliput nelosdivaripeleihin ja siellä oli sentään yleisöä! Kun hän oli selittänyt olleensa SiPSin joukkueen jäsen, niin portilla oli naureskeltu, että menehän kannustamaan nyt kun tarvitsette kaiken avun… No peli kuitenkin päättyi sitten meidän voittoon 1-14, ja se maali. Tilanne oli varmaan jo 1-9 ja Kouvolaisen Olli pisti alakerrasta pitkän pallon ja se näytti lentävän suoraan kolmen vastustajan keskelle noin 25 metriin. Itse juoksin jostain kaukaa ja otin pallon heidän keskeltään, kiersin maalivahdin ja pistin tyhjiin. Maali ei ollut tarkemmin mietittynä (ja varsinkaan kerrottuna) kovin erikoinen, mutta kyllähän se mieleen jäi kun Ola monta kertaa ihmetteli Pikku-Tarinan saunan lauteilla, että miten joku oli niin nopea että pystyi siitä välistä pallon vielä hakemaan… Tänä päivänä junnukoutsina kannattaakin muistaa, että vanhempien pelaajien kehut ja sanomiset voivat olla todella tärkeitä ”meille nuorille”.

Pantse, Sälli ja Heku sekä Jäppinen. Velipoika Arska, Törrösen kaksoset, Mustang-Aki ja Lese. Koistisen veljekset ja kolmas pyörä (naaman muistan, nimeä en) sekä kolmas Koistinen eli Kari. Rohe, Kassu, Korhosen Vesku ja Ola. Seku ja Timppa. Laasanen, Ryhis ja Julle. Pakko meitä oli olla enemmänkin – ai niin, ainakin kivitaskut (tarinan jätän kertomatta) ja ehkä joitain muitakin. Kiitokset teille jotka opetitte poikaa pelaamaan isolla kentällä – ja joitakin minä jo opetin?

Seuraavassa osassa voitte lukea siitä miten päädyin lähtemään SiPSistä ja mitä vaiheita siihen liittyi. Homma ei mennyt ihan sormia napsauttamalla enkä tainut itsekään olla aina varma siitä mitä halusin…

Alla on kommenttikentät. Antakaa palaa jos mielessä on jotain noilta vuosilta sinivalkoisissa.

Kategoriat
jalkapallo kups pallokissat turnaus

Linja-autossa on myös tunnelmaa…

Nuutin joukkue olisi lähdössä tulevana viikonloppuna taas turnaukseen – tällä kertaa Helsinkiin. Mietimme lähdetäänkö ajamaan bussin perässä pelejä katsomaan, kun ei niitä ole kovin paljoa tänä vuonna nähty. Viimeeksi Turussa…

Aloin miettimään miksi Nuutin pelejä ei ole nähty ja syy oli oikeastaan aika kaamea. Kauden aikana on pelattu kaksi omaa turnausta, ensimmäinen talvella Kuopio-hallissa ja toinen keväällä Lippumäen tekonurmella. Muutamaa harjoituspeliä lukuun ottamatta sitten onkin lähdetty vieraspeleihin joista lähin on ollut harjoituspelit Iisalmessa.

Tätä hetken ihmettelin ja aloin tekemään blogihistoriani suurinta taustatyötä ja keräilin Jennyn, Nuutin ja Iinan tämän kauden menneet ja tulevat pelireissut kilometreineen. Ensimmäistä kertaa blogini yrittää pohjautua faktoihin, eli korjatkaa ihmeessä jos väitän olemattomia.

Jennyn kausi alkoi omalla TalviRonaltiina -turnauksella 4. tammikuuta 2014 ja päättyy näillä näkymin 7. lokakuuta Kuopion Tenavaliigaan. Kausi sisältää laskutavasta riippuen noin 23 pelitapahtumaa. Kauimpana kotoa olimme helmikuun puolessa välin Pajulahden urheiluopistolla (287 km) ja muuten Jyväskylän Hippo-turnausta lukuun ottamatta pysyimme oman piirin sisällä. Toki Itä-Suomen piiri on laaja sisältäen Joensuun ja Iisalmen kaltaiset periferiat, mutta kuitenkin.

Nuutin kausi alkoi (mielestäni jo) KuPS:n järjestämästä JunnuPelemuista 15. marraskuuta 2013 ja päättynee 5. syyskuuta HJK Cupiin Helsingissä. Turnauksia ja pelitapahtumia tähän kauteen mahtuu yhteensä 13 kappaletta. Lähin vieraspeli (harjoituspeli) pelattiin Iisalmessa ja Turku (453 km) puolestaan oli kauimpana. Kotiturnauksia ja tuota Iisalmen harjoituspeliä lukuunottamatta vierailimmekin sitten ihan muissa piireissä.

Jos Nuutti keskittyi kauden aikana matkustamaan etelä-kaakko -suuntaan, niin Iinan matkat suuntautuivat pääasiassa länteen ja pohjoiseen. Iinan kautta on hieman vaikea verrata Jennyn ja Nuutin kausiin sillä Iina osallistui B-tyttöjen 1-divisioonaan ja ottelut määräytyivät sarjan mukaan. Toisillahan jokainen turnaus on valmentajien ja joukkueen johdon valitsema. Toki Iinallakin mahtuu kauteen muutama turnaus ja kausi alkoikin Pallokissojen järjestämällä kotiturnauksella TalviRonaltiinalla 3. tammikuuta 2014. Kauden päättänee B1-divisioonan peli Pietarsaaressa 27. syyskuuta. Pisin matka vieraspeliin joukkueelle tuli 18. huhtikuuta kun käytiin Rovaniemellä asti (507 km). B1-divarin lisäksi joukkue osallistui Laura Kalmari -turnaukseen, ja myös sen ansiosta tuli nähtyä kotimaata.


Iina ei ole käynyt eikä käy jokaisessa joukkueen pelitapahtumassa sillä pelaajia ja maalivahtia riittää muutenkin. Jenny on myös jäänyt ja jää joistain pelitapahtumista pois sillä kaikkia ei kannata ottaa mukaan joka tapahtumaan. Nuutti sen sijaan kävi tai tulee käymään jokaisessa KuPS 02-joukkueen pelitapahtumassa.

Nyt kun esittelyt on tehty, onkin aika siirtyä varsinaiseen asiaan. Jenny 23 tapahtumaa ja yhteensä 2232 km. Nuutti 13 tapahtumaa ja 7672 km. Iina 29 tapahtumaa ja 7400 km. Muutetaan kilometrit tunneiksi bussin 85 km/h keskinopeudella; Jenny 26 h, Nuutti 90 h ja Iina 87 h. Lasketaan lisäksi kilometrikeskiarvot per pelitapahtuma: Jenny 97 km (149 km jos Tenavaliigoja ei lasketa pelitapahtumaksi), Nuutti 590 km ja Iina 255 km.

Pistääkö miettimään? 90 tuntia bussissa on 45 kappaletta kahden tunnin harjoituskertaa. 590 km on kilometrikorvaukseksi laskettuna 253 €.

Valhe, emävalhe ja tilasto. Näitä tilastoja kaunistelee huomattavasti tyttöjen suuntaan se, että tytöillä on paljon myön ns. omia pelitapahtumia. Tämä johtuu luonnollisesti siitä, että pienemmät tytöt pelaavat piirisarjaa jossa järjestetään omia pelitapahtumia ja isommilla tytöillä jokaista B1-divarin vierasmatkaa kohden on aina myös kotipeli. Piirisarjan vieraspelit ovat luonnollisesti aina oman piirin alueella. Yhdessä Nuutin turnauksessa on 2-8 peliä ja vastaavasti turnauspelit kestää kääntäen 40-60 min per peli. B1-pelit ovat aina 2x40minuuttia ja pienten tyttöjen piirisarjaturnauksessakin on kaksi peliä, 60 minuuttia per peli.

Pelitapahtumia ja -aikaa löytyy käsittääkseni myös poikapuolella piirin alueelta – jos ei omasta ikäluokasta löydy sopivaa niin sitten vaikka vuotta-paria vanhemmasta. Miksi nämä ei sovi kalenteriin?

Vanhempien näkökulmasta on aika raskas ajatus lähteä tekemään keskimäärin noin 600 kilometrin reissua jotta näkisi poikansa pelaavan. Toivottavasti pojista ei tunnu yhtä raskaalta lähteä pelaamaan, vaan linja-auton tunnelma auttaa jaksamaan!

Kategoriat
jalkapallo kenttä laiska lippumäki vaara

Pahinta peläten

Joku voi korjata jos muistan väärin, mutta olisikohan ollut 2012 kun Lippumäen ”urheilupyhättöön” saatiin loistava tekonurmialue. Kenttä on jaettavissa kolmeen lohkoon, joihin kaikkiin mahtuu täysimittainen 7v7 -pelikenttä. Tila on siis täydellinen junnufutista ajatellen. Kun kenttä saatiin käyttöön, niin pienimpienkään pallokissojen ei ole enää tarvinnut harjoitella sorakentillä.

Iso KIITOS Kuopion kaupungille!

Mutta…?

… miksi?

Kaikkien huulilla on yleinen narina ja kysymys siitä, että miksi kenttäaluetta ei sitten tehty kunnolla loppuun asti? Alueelta puuttuu niin vesipisteet, huoltokopit kuin muutkin sosiaalitilat. Onnistuneen turnauksen järjestely Lippumäessä vaatii isoja ponnisteluja, mielikuvitusta ja loistavan sään. Kaikki näistä eivät ole talkooväen järjesteltävissä vaikka miten yrittäisi.

Mutta miksi?

Viimeisen vuoden aikana olen tullut siihen tulokseen, että kaupunki oli viisas ja säästi etukäteen asioissa joita olisi saanut korjata jatkuvasti. Touhu Lippumäen ulkoilualueella on villistä lännestä – en usko, että kyseiset asiat säilyisivät ehjinä kovinkaan pitkään.

Ulkoilualueella on useita eri ”toimintapisteitä”: skeittipuisto, lasten leikkipuisto, lähiliikuntakentät yms ja kaiken keskellä tuo loistava futiskenttä.

Itse en uskaltaisi laskea alle kymmenen vuotiasta lastani yksin tuonne leikkipuistoon iltaisin näiden mopopoikien sekaan.

Futiskentillä heiluu jos minkälaista voltin pyörijää ja auringonottajaa keskellä lasten harjoituksia – on kuulema yritetty pitää piknikkiäkin avotulen kanssa.

Skeittipuisto vaikuttaa pysyvän parhaiten ruodussa – siellä varmaan on omat säännöt ja toimintamallit joita kaikki noudattavat. Pinnat skeittareille.

Olihan tuolla baja-majoja ja parakkikopit – ainakin joskus. Eräänä kesäpäivänä olin 4v-tytön kanssa leikkipuistossa ja isohätä yllätti. Baja-maja oli yltäpäältä, sisä ja ulkopuolelta sotkettu sillä itsellään…

Viimeinen niitti tälle kirjoitukselle oli kuitenkin se, kun viime keskiviikkona harjoitusten jälkeen katselin yhden mopopojan räväkkää hanankääntölähtöä kentän päässä olevalta leikkipuiston parkkipaikalta. No niinhän siinä kävi, että oranssi kevari olisi vaatinut tätä isänmaantoivoa vahvempaa otetta ja kaatui ehkä parin-kolmenkympin vauhdissa kyljelleen. Jalat kyllä toimivat pojalla (tervetuloa futiskentälle) mutta kevari liukui vajaat kymmenen metriä kyljellään pitkin asvalttia. Meidän harjoitukset loppuivat pari minuuttia ennen tätä ja kyse oli pelkästä tuurista että kukaan ei ollut menossa autoille tuolloin. No poika sai naama kypärän sisällä punaisena hehkuen kevarinsa vielä käyntiin ja lähti rapa roiskuen pyöräilijöiden sekaan pitkin kevyenliikenteen väylää karkuun…

Järjetöntä, sanon minä ja mietin mistä malli on saatu. Jos meidän tenavalla olisi kevari tai mopo ja se tulisi kotiin oranssit katteet kasaan kaadettuna, niin huolestuisin jonkin verran tenavan elämän mallista. Toivottavasti myös keskiviikkoinen nassikka sai palautetta kotoaan. Mutta miksi ihmeessä pitää vaarantaa tieten tahtoen toisten henki!

Mallin antoa me muutkin voitaisiin miettiä. Itse ihmettelen meidän laiskuutta joten koitan selittää ensin Lippumäen ulkoilualuetta sitä tuntemattomille. Kentälle vie yksi tie jonka päässä on iso parkkialue. Sieltä ensimmäiselle kentälle on matkaa 20 metriä ja kentän toiseen päähän on noin 150 metriä. Tuon tien oikealla puolella on myös pysäköintilevennys ja itse kenttä jää tämän tien vasemmalle puolelle. Logistisesti tuo on hölmöä, sillä nyt kaikki tien viereen oikein pysäköivät joutuvat kulkemaan tien yli kentälle mennessä. Kulkijoita voi olla helposti viisikymmentä tenavaa vanhempineen kerralla. Tien viereen pysäköintilevikkeelle noin 130 metrin matkalle ei mahdu kaikkien autot, joten laiskimmat meistä jättävät auton sitten ihan kentän viereen eikä tien päässä olevalle parkkialueelle. Nyt meillä onkin pienten lasten korkuiset näköesteet tien molemmilla puolin – viisasta, eikös?

Kategoriat
harrastus jalkapallo kevätronaltiina pallokissat talkoot turnaus

Lasten harrastus

Jalkapallo on lasten harrastus. Harjoitukset, turnaukset ja pelit ovat kaikki lapsia varten.

Näinhän sitä yleensä mietitään.

Voiko aikuinen harrastaa ”lasten jalkapalloa”?

Viime viikonloppuna järjestimme ensimmäisen KevätRonaltiina-turnauksen 2001-2008 syntyneille futistytöille.

Oma viikonlopun saldoni oli kahdeksan ohjattua peliä ja viisi ja puoli vihellettyä peliä. Yksi peli kesti 2×25 minuuttia. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä heräsin jumalattomaan kipuun kun jalat kramppasivat. En ollut ehtinyt syömään koko päivänä kuin yhden grillimakkaran ja juomana sai toimia neljä kuppia kahvia…

Toki olen lähtenyt tähän mukaan sen vuoksi kun oma tyttöni pelaa 04-joukkueessa, mutta jos hän olisi ollut loukkaantunut tai muuten kipeä niin silti viikonloppu olisi mennyt samoin.

Tähän on jäänyt koukkuun. Joskus mietin mitä tekisin jos Jenny ei pelaisikaan. Jos en olisikaan tässä mukana, niin minullahan olisi kolme-neljä vapaailtaa viikossa. Ja muutama viikonloppu vuodessa jolloin voitaisiin tehdä perheen kanssa jotain. Jos vielä jättäisin Pallokissojen johtokunnankin, niin voisin alkaa harrastamaan jotain.

Niin se harrastus varmaan liittyisi sitten jotenkin jalkapalloon.

Pallokissoissakin on muutama valmentaja ja toimihenkilö jotka ovat mukana ilman ”verisidettä”. Nämä henkilöt tekivät niin viikonlopun aikana kun ennen sinäkin valtavan määrän työtä ilman korvausta. Sitä voi kutsua talkootyöksi, mutta yhtä hyvin harrastukseksi.

Jotta teidän lapsenne saa harrastaa futista, niin se vaatii sen, että aika moni aikuinenkin harrastaa. Se kannattaa muistaa kun nämä vapaaehtoiset pyytävät apua esimerkiksi turnausjärjestelyihin. Ja tässä tapauksessa (pallo)kissa olisi tyytyväinen kiitoksestakin!

Kategoriat
jalkapallo kups tuomari turnaus

Ääni katsomossa

Olin tänään kuvaamassa lasten jalkapalloturnausta Kuopiossa. Sain siis seurata aitiopaikalta peliä katsomon ja kameran takaa. Kyseessä oli 11-vuotiaiden poikien pelit, mukana kuusitoista joukkuetta melkein yhtä monesta seurasta ympäri Suomea.


Sekaan mahtuu tietysti monenlaista joukkuetta. On taitavia ja hyviä. On vähemmän pelanneita ja aloittelijoita – seuran ”ykkösjoukkueita” sekä ”haasteporukoita”. Pelaajien epätasaisuus on on ihan luonnollista ja kuuluu asiaan. Se tuo mielestäni peliin vaihtelevuutta ja herkullisia tilanteita – niin katsojalle kuin pelaajillekin.


Kun kyseessä on kaikin puolin oikea ja leikkimielisesti vakava turnaus, niin totta kai kentällä on myös tuomarit. Itse olen pelannut ”oikeita” piirin pelejä parikymmentä vuotta. Rehellisyyden nimissä voin sanoa, että tuomari on ollut kentän huonoin vain parissa pelissä näistä kaikista. Mielessä on myös yksi peli, jossa pillisuu olisi oikeasti pitänyt palkita oikeasti ottelun parhaana.


Kentän reunaltakin on tullut nyt iän karttuessa seurattua aika monta peliä. Välillä seuran asussa valmentajana ja yhtä usein pelkkänä katsojana – isänä. Seuraverkkarit on onneksi annettu yleensä sellaiselle joka osaa hommansa jollain tasolla. Toki eroja löytyy – osa neuvoo ja ohjaa äänekkäämmin pelaajia kuin toiset. Osa jopa valitettavasti syyllistyy pelin tiimellyksessä neuvomaan pelinohjaajaa tai tuomaria, mutta onneksi tosi harvat. Katsomoon näitä sitten mahtuu.


Vapari! Mistä se antaa! Käsi! Yli! Eihän tuosta voi heittää! Vihellä! TUOMARI! Kaikki nämä tallentuivat katsomosta yhden puoliajan sisällä videolleni yhdestä ja samasta suusta. Vieressä istuvien kasvoilla paistoi myötähäpeä, mutta hekään eivät nähtävästi saman seuran kannattajan huutoihin puuttuneet. Huudot kohdistuivat luonnollisesti niihin tuomioihin, joissa tuomio meni hänen kannattamansa joukkueen kannalta väärin päin. Niihin tilanteisiin, joissa hänen joukkueensa jäi ”voitolle” ei puututtu pätkän vertaa.


Tällainenhan on ihan normaalia ja ehkä jopa hyväksyttävääkin käytöstä Veikkausliigan otteluissa – joidenkin mielestä se kuuluu peliin. Veikkausliigaa tuomitsee aikuiset ihmiset jotka ovat käyneet pitkän polun päästäkseen huippuerotuomariksi. Tuollaiset huudot eivät heitä paljoa hetkauta eikä edes paljoa törkeämmätkään. Tänään niitä törkeyksiä ei kuulunut, mutta pari vuotta sitten eräs isä itse videolle kuvatessaan päästeli suoraan ”Vi*un puusilmä” -huudot viisitoistavuotiaalle pelinohjaajalle. Tähän käytökseen aikoinaan puutuimmekin – toivottavasti siinä perheessä on ollut mukava yhdessä myöhemmin katsoa peliä äänien kanssa…


Onko se, että tuomari antaa sivurajaheiton väärälle joukkueelle yhtä paha ”virhe kentällä” kuin se, että pelaaja syöttää suoraan vastustajalle? Onko selkeän kampin viheltämättä jättäminen sama kuin ohipotku pallosta avopaikasta?


Onneksi kukaan ei ole näissä tilanteissa huutanut pienelle pelaajalle mitään, mutta eikö olisi ihan yhtä asiaan kuuluvaa arvostella pelaajaa äänekkäästi katsomossa? Puujalka! Luuseri! Nakkisormi! Voiko noin hitaasti juosta!?! PAKKI – TEE JOTAIN!


Jokin tätäkin esimerkin herraa kuitenkin esti niin tekemästä. Tuomari oli huudoille vapaata riistaa, mutta pelaajat eivät. Näin annoimme lapsille loistavan esimerkin yhden jalkapallopeliin kuuluvan henkilön arvostamisesta. Kun pelaaja sitten kentällä joskus saa keltaisen kortin samoista huudoista, niin sepä jo ihme onkin? Isäkin huusi, eikä kukaan puuttunut – miksi minua siitä rangaistaan?


Oikeasti erotuomarille sattui tuossakin pelissä noita virheitä, mutta ei hän ollut missään nimessä ”kentän huonoin”. Suurin osa vaikeista tilanteista kuitenkin vihellettiin oikeaan suuntaan – täältä ylhäältä ne näki aika hyvin. Jonkun mielestä hänen virheitään kuitenkin oli asiallista arvostella kovaan ääneen. Peppi – ihan hyvin se meni, olet meidän tenavien suosikkipelinohjaaja!