Kategoria: tutor

Kategoriat
fortum jalkapallo keltainen kortti kups pallokissat punainen kortti tutor vihreä kortti

Punainen kortti

Meidän perheessä on jaettu nyt varoituksia aika paljon. Tekemättömistä kotitöistä ja raivokohtauksista on annettu keltaisia kortteja.

Kolmetoistavuotiaan tytön tulisi hoitaa tiskikonevuoroja silloin tällöin – jopa kerran viikossa. Hänen pitäisi myös osallistua pyykkien viikkaamiseen ainakin omien vaatteiden osalta. Kaiken kukkuraksi häneltä vaaditaan pelien ja harjoitusten jälkeen mm. jalkapallorepun viemistä varusteineen parvekkeelle tuulettumaan ja juomapullon viemistä keittiöön. Likaisia vaatteitakaan ei saisi jättää myttyyn pyykkikoneen eteen, vaan ne pitäisi oikoa valmiiksi ja tarkistaa ettei taskuihin ole jäänyt mitään.

Näiden lisäksi myös oma huone tulisi pitää asuttavassa kunnossa, eli siivota ja imuroida ”aina joskus”. Kun tähän päälle vielä laitetaan koulutyöt ja orastavan murrosiän tuomat pukeutumis- ja meikkausvaatimukset, niin onhan tässä jo kapinan paikka.
Kymmenvuotiaalla pojalla luulisi olevan helpompaa, vaikka joutuukin osallistumaan tiskaukseen ja pyykkivuoren hoitamiseen. Jaetun huoneen siivoaminenkin on jaettu ilo. Pelimies on tietysti velvoitettu huolehtimaan pelivarusteistaan ja kouluhommistaan samoin kuin isosiskonsa.

Lasten mielestä kotityölista on pitkä kuin nälkävuosi. Minulla ei lapsena kuulema ole varmasti koskaan ollut näin paljon hommia. Olen pyytänyt soittamaan ukille tai mummille ja tarkistamaan asian heiltä, mutta vielä ei ole vahvistusta asiaan haettu.

Hommat eivät siis aina suju näiden pelisääntöjen mukaan. On tietysti totta, että eihän näitä ole ihan yhdessä sovittu vaan tehtävät on aika yksipuolisesti vanhempien toimesta määrätty. Perusteluna olen koittanut käyttää sitä, että kolmetoistavuotiaalla voi olla kolmetoistavuotiaan oikeudet vain jos hänellä on myös kolmetoistavuotiaan tehtävät ja velvollisuudet. Sama pätee kymmenvuotiaaseen, kahdeksanvuotiaaseen ja jopa kolmevuotiaaseen. Oikeudet ja tehtävät toki vähenevät iän myötä. Jos kolmetoistavuotias suoriutuu enää vain kahdeksanvuotiaan tehtävistä ilman jatkuvaa muistuttamista ja tappelua, niin silloin hänellä on enää kahdeksanvuotiaan oikeudet.

Tästä on nyt jaettu keltaisia kortteja. Älykännykkän tilalla on peruspuhelin ja läppärit ja pleikat on ja pysyy kiinni – facebookiin ei siis pääse kuten ei nettiin muutenkaan. Koulusta tullaan suoraan kotiin eikä illalla valvota yhdeksän jälkeen. Myöskään pukeutumista on jo vahdittava, ettei kouluun lähdetä räntäsateessa pelkillä ohuilla leggingseillä ja farkkushortseilla. Kavereiden luokse menemistä on myös rajoitettu – tosin synttärikemut ovat vielä näiden rajoitusten ulkopuolella ettei lapset tipahda sosiaalisen elämän kelkasta.

Normaalista elämästä on siis jäljellä enää koulunkäynti ja jalkapalloharjoitukset, -pelit ja -turnaukset. Keltaisella kortilla on jo kyllä pelannut itsensä ulos jalkapallon katsomisesta tv:stä, eli tulevan lauantain El Clásico ja kuun vaihteen Manchesterin derby taitavat jäädä nykymenolla näkemättä. Jos varoitukset eivät riitä, niin sitten on varmaan annettava se punainen kortti… Koska koulunkäynnistä ei voi tinkiä, niin punainen kortti tarkoittaa taukoa jalkapalloon.

Tuo kyllä pysäyttää miettimään.


Mikä on jalkapallon asema meidän perheessä, jos pahin mahdollinen rangaistus on laittaa jalkapallo kokonaan jäähylle? Onko se sitä myös lasten mielestä, vai olenko minä ainoa joka näin ajattelee? Vai onko jalkapallo niin pyhä, että kaikella muulla voi rangaista paitsi sillä? Eniten pelkään sitä, että jos jalkapallokin kielletään, niin miten se vaikuttaa lasten kiinnostukseen pelata ja harjoitella – etten vain hävitä lasten paloa tähän lajiin omalla itsepäisyydelläni (???).

Olisiko pahin rangaistus sittenkin se, että antaisin vaikka vähän periksi – El Clásico on mukavampi katsoa porukalla… Jättäisin työläppärin ja -ajatukset töihin, etsisin vähän lisää aikaa perheen yhteiseen harrastukseen ja muuhun yhdessä oloon. Antaisin lapsilleni vihreän kortin.


Kategoriat
fortum jalkapallo kups pallokissat turnaus tutor

Turnaus!

Jalkapalloturnaus on juniorijalkapallon tärkein tapahtuma. Ja jos lapsilta kysytään, niin tietysti vierasturnaus, jonne lähdetään bussilla ja ollaan yötä. Meidän perheessä on nyt muutaman vuoden aikana nähty ja koettu kaikenlaisia turnauksia – ulkomaan reissu tosin vielä puuttuu. Suurimpaan osaan lastemme turnauksista olemme osallistuneet vanhempina, joko toimihenkilöinä, valmentajina, talkoolaisina tai joskus pelkästään ihan vain katsojina.

Vanhempien osallistuminen kotiturnauksiin on hieman kaksijakoista. Pelejä olisi helppo päästä katsomaan, mutta jonkunhan se turnaus täytyy myös järjestää. Kotiturnaukset menevät helposti talkootöissä eikä oman lapsen pelejä välttämättä näe. Hyvin hoidetut talkoojärjestelyt tosin ottavat huomioon sen, että jokainen pääsee ainakin joitain pelejä katsomaan – vaikka sitten makkarakojulta asti. Tuon edellytyksenä on tietysti se, että kaikki osallistuisivat mahdollisuuksiensa mukaan talkoisiin tasapuolisesti. Paras keino siihen on vanhempien hyvä yhteishenki ja luottamus joukkueen toimintaan.

Pelaajat nauttivat kotiturnauksesta. Katsomossa on useasti ukkeja ja mummeja sekä kavereita. Pelien väliajalla jotkut käyvät kotona, toiset jäävät hengailemaan turnauspaikalle. Ruokailut sujuvat sopimuksen mukaan joukkueen kanssa tai kotona. Jos kotiturnaus on jakaantunut usealle päivälle, niin yöt nukutaan luonnollisesti omassa sängyssä.

Vierasturnauksia on monenlaisia ja niiden ohjelma riippuu pitkälti järjestävästä seurasta ja turnauksen tyypistä. Suuret perinteikkäät turnaukset, kuten Aura Cup, Wasa Football Cup tai Jyväskylän Hippo, ovat helpoimpia osallistua. Niissä on selvät paketit majoituksineen ja ruokailuineen. Vaikka nämäkin turnaukset ovat järjestäjilleen oikeasti pääasiassa rahankeruutapahtumia, niin silti joukkueet ja varsinkin pelaajat on niissä otettu hyvin huomioon. Jos turnaukset eivät olisi hyviä, niin ei niissä riittäisi vuodesta toiseen osallistujia samoista seuroista.


Suuret turnaukset tarjoavat pelaajille vaihtelevan määrän pelejä turnauksesta riippuen. Leikkimaailman kaikki-pelaa -sarjoissa ei lasketa tuloksia eikä pelata finaaleja, vaan kaikille osallistuville joukkueille tulee yhtä monta peliä. Joissain turnauksissa toisen päivän vastustajat voivat riippua edellisen päivän peleistä, jotta pelit palvelevat joukkueen tasoa, mutta kaikki joukkueet ovat voittajia. Vanhemmissa kaverimaailman sarjoissa pelataankin jo sijoituksista. Sarjojakin saattaa olla useita, ns. edustus- ja haastesarja. Kaikki eivät enää voita.

Jotkut seurat tuntuvat karsastavan tällaisia turnauksia. Syyksi kerrotaan, että niiden pelit eivät vastaa joukkueelle asetettuja tavoitteita. Joukkueen tavoitteiden on oltava silloin kilpailulliset, sillä kaiken muun tuollainen turnaus tarjoaa. Jokainen peli on kuitenkin oma kilpailu – jokainen pelin tilanne on oma kilpailu ikäluokasta riippumatta. Kotimatka tosin on varmasti mukava kun lopputuloksissa ei ole voittajia eikä varsinkaan häviäjiä. Turnauksen tavoite ja anti pitääkin lapsilla olla jossain muualla kuin sarjataulukossa.

Suurturnaukset ovat hankalia turistivanhemmille. Koulumajoituksiin ei pääse kuin joukkueen pelaajat, valmentajat ja toimihenkilöt. Joukkueen bussikyyti taas ei ole tarkoitettu kuljettamaan turistivanhempia hotellille johon heidän tulee majoittua. Suurturnausten aikaan vapaiden hotellien löytäminen voi olla vaikeaa jos ei ole ajoissa varaamassa yötä tai ei ole valmis maksamaan paremmista huoneista.

Kilpahenkiset seurat järjestävät omia ”harjoitusturnauksiaan” joihin kutsutaan muita kilpahenkisiä seuroja. Näiden turnausten järjestelyt ovat paljon vaihtelevampia verrattuna suuriin ja perinteikkäisiin turnauksiin. Järjestelyihin vaikuttaa yleensä se, onko turnaukseen kutsuttu paikallisia seuroja vai pidemmän matkan takaa. Kuopio on sen verran syrjässä, että matkaa muiden mahdollisesti yhtä kilpahenkisten seurojen luokse tulee aina monta sataa kilometriä – olemme aina matkalaisia, ja monesti se ainoa. Järjestävän seuran näkökulmasta turnaus on silti paikallinen, eli mm. majoitus- ja ruokailujärjestelyt on tehty siitä näkökulmasta. Pitkämatkalaislle tarjotaan yöpaikaksi hotellia – turnausruokailuna saattaa toimia kahvila makkaroineen.

Pienten poikien ja tyttöjen vieminen hotelliin on aika hankala tapaus verrattuna koulumajoitukseen. Yhdessä huoneessa voi yöpyä vain kahdesta neljään henkeä, eli joukkueen ryhmähenkeä ei pääse muodostumaan samalla tavalla kuin koululuokassa. Hotellin henkilökunta ja muut maksavat vieraat taas eivät katso hyvällä jatkuvaa käytävillä juoksemista tai aulassa notkumista. Hankalimman tilanteen tuo vastuukysymys…

Kun laitamme oman nappulamme turnausmatkalle, niin hän on täysin joukkueen vastuulla – toimihenkilöiden taakka on valtava. Hotellissa jokaisessa huoneessa on oltava joku aikuinen, jolla on vastuu yöpyjistä ainakin vielä 10-vuotiailla. 25 pelaajan lisäksi matkaan on siis lähdettävä kymmenen aikuista ihan vain sen vuoksi, että lapsemme voi nukkua turnauksessa turvallisesti. Missä joukkueessa on kymmenen toimihenkilöä? Ei missään, eli mukaan otetaan vanhempia jotka ovat sitten huoltajia omille ja toisten lapsille. Joskus tuntuukin, että hotellimajoitus valitaan turistivanhempien vuoksi, mutta voiko vanhempi jolla on huoneessaan pelaajia olla turistimatkalla?

Vanhemman näkökulmasta huoltaja-vastuu -kysymys on tärkeä. Asian pitäisi olla yksinkertainen ja helposti sovittavissa. Turnausmatkalla asia muuttuu heti hankalaksi, kun bussissa onkin lapsen vanhemmat turistimatkalla tai lapsi nukkuu hotellissa vanhempien kanssa samassa huoneessa. Kotiturnauksen väliajat on sovittava myös etukäteen. Voiko lapsen jättää turnauspaikalle koko päiväksi joukkueen vastuulle? Mitä enemmän turnauksen aikana on näitä vastuunvaihtoja, sitä enemmän on mahdollisuuksia epäselviin tilanteisiin. Ennen kaikkea lapsen on hankala hahmottaa kenen puoleen hänen tulisi ensisijaisesti kääntyä kun tulee jotain kysyttävää tai ongelmia. Jos pelaaja alkaa epäröimään turnaukseen lähtemistä, syy voi olla joskus aika yllättävässä suunnassa. Katsotaan me vanhemmat ensin peiliin ja kysytään itseltämme, onko turnaus oikeasti suunniteltu lapsemme tarpeisiin?


Kategoriat
fortum jalkapallo kups pallokissat tutor

Liikuntaa 20h viikossa

Tutkimukset sanovat, että kouluikäisten lasten tulisi liikkua noin kaksikymmentä tuntia viikossa. Määrä kuulostaa äkkiä ajateltuna aika pieneltä, mutta sehän tarkoittaa tasaisesti jaettuna kolmea tuntia viikon jokaiselle päivälle. Mistä tämä tuntimäärä saadaan tänä päivänä täyttymään teeveen, pleikan ja feispuukin seasta?

Jenny 8v
  • koululiikuntaa 2h
  • koulumatkat 5h
  • jalkapalloharkat 2,5h
  • YHT 9,5h

Nuutti 10v
  • koululiikuntaa 3h
  • koulumatkat 5h
  • jalkapalloharkat 4,5h
  • YHT 12,5h

Iina 13v
  • koululiikuntaa 3h
  • koulumatkat 5h
  • jalkapalloharkat 6h
  • YHT 14h

Viikon vakio-ohjelma täyttää puolet Jennyn liikuntasuosituksesta, Iinalle kirittävää jää tunti päivässä, Nuutti näiden kahden välissä. Suosituksen loppukiri ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista kenellekkään. Iinalla vapaa-aikaa ei hänen omasta mielestään enää ole kun Jennyllä taas on lyhemmät koulupäivät ja vähemmän harjoituksia – eli enemmän aikaa käytettävissään?

Pakottamalla lapset saa kyllä ulos, mutta ei liikkumaan. Kiristäminen, eli pleikkaa-saa-pelata-yhtä-paljon-kuin-olet-ulkona, on ehkä vähän parempi vaihtoehto ja toimii joskus. Lahjonta tarkoittaa minun mielestäni tässä tapauksessa samaa, sillä pleikan peluu tai feispuuk on meidän perheessä ihan käypää valuuttaa…

Ainoa toimiva keino on oma motivaatio, eli lapsen oma luontainen halu liikkua ja olla ulkona. Vanhempi voi yrittää tuota motivaatiota jollain tapaa houkutella esiin, esimerkiksi tekemällä kotiolot niin ankeiksi, että ulkona on parempi olla. Tai se olikin juuri tuota kiristämistä.

Nyky-yhteiskunnassa ollaan totuttu helppoon ja hyvään. En ikinä halua sanoa lapsilleni, ”että minun nuoruudessani”. Ei siksi, että koen olevani vieläkin nuori, vaan siksi että lasten nuoruuden ei tarvitse olla omaani. Lapset elävät omaa nuoruuttaan jossa toki haluan olla mukana. Kuitenkin lapset ja heidän vanhempansa valittavat, kun täällä Kuopiossa ei ole tarpeeksi tekonurmikenttiä tai jalkapallohalleja – ei voi harrastaa kun olosuhteet ovat surkeat. He ovat oikeassa siinä, että näitä ei ole. Se ei kuitenkaan estä harrastamista eikä varsinkaan liikkumista.

No onneksi on poikkeuksiakin. Meidän takapihalla on kohtalaisen jyrkkä kymmenen metrin mäki, jossa yläkerran pojat olivat kolien kanssa tekemässä hyppyrimäkeä heti ensilumien aikaan. Hyppyri oli metrin korkea, sitä oli tuettu vanerilevyillä ja keula osoitti rohkeasti yläviistoon. Alastulon kohdalle oli myös kolattu iso kasa lunta, sen nimi oli kai ”landi”. Vaikka vanerilevy olikin viereisen parkkipaikan hiekoitusastian kansi, niin nyt sillä oli huomattavasti parempaa käyttöä. Hyppyri on vieläkin paikoillaan ja kovassa käytössä.

Miksi tänäkään talvena ei ole enää näkynyt kenenkään pelaavan hankifutista? Jalkapalloa ei voi pelata parinkymmenen sentin lumihangessa, mutta hankifutista voi! Lapset ovat mestareita keksimään uusia pelejä ja leikkejä kunhan heille vaan annetaan siihen mahdollisuus. Vanhempien tehtävä on antaa tämä mahdollisuus heille ja joskus siihen riittää kun annamme heille pienen siivun omaa aikaamme – ties vaikka omakin ”kakskyttuntinen” olisi sen myötä vähän lähempänä?


Kategoriat
fortum jalkapallo kups pallokissat tutor valmentaja

Valmentaja on aina oikeassa

Yksi vanhempien tehtävä joukkueessa on antaa valmentajille työrauha. Käytännössä kaikkien seurojen ja joukkueiden vanhempien säännöissä sanotaan, että valmentajat valmentavat ja vanhemmat kannustavat. Ilman tällaista työnjakoa valmentamisesta tai joukkuepelistä ei tule mitään.


Vanhemmilla on oikeus antaa palautetta joukkueen ja toimihenkilöiden toiminnasta joukkueen johdolle ja muille toimihenkilöille. Parhaiten vanhemmat voivat antaa palautetta osallistumalla itse joukkueen toimintaan talkoissa tai ottamalla jopa vastuuta joukkueen asioista toimihenkilönä. Joukkueen asioihin pääsee meistä jokainen helposti osallistumaan. Isompi kysymys onkin, onko vanhemmilla oikeus osallistua valmentamiseen ja antaa palautetta valmentamisesta?


Valmentaminen on vaikea asia, vaikka sivusta seuraavan sitä ehkä onkin hankala heti ymmärtää. Mitä isommaksi joukkueen koko kasvaa ja mitä vanhemmaksi joukkueen pelaajat tulevat, sitä vaikeammaksi valmentaminen muuttuu. Leikkimaailma-ikäisten eka-toka-luokkalaisten tyttöjen ja poikien kanssa pärjää helposti jokainen, mutta murrosikää kolkutteleva tyttölauma on jo ajatuksenakin pelottava. Ja nyt en tarkoita sitä, että pienille olisi helpompaa keksiä hyviä harjoitteita kuin vanhoille (päinvastoin?), vaan sitä miten pelaajien kanssa tullaan toimeen.


Juniorijalkapallossa valmentajat usein kasvavat joukkueen mukana. Isät ja äidit lähtevät toimihenkilöiksi ja valmentajiksi samalla kun oma lapsi viedään harrastuksen pariin. Jonkun on aina aloitettava pienimmästä ikäluokasta ja lähes aina tämän pelaajan isä, äiti tai molemmat lähtevät valmentamaan ja huoltamaan joukkuetta. Jos innostusta ja aikaa riittää sekä lapsella että vanhemmilla, niin silloin alusta aloittaneet valmentajat ja toimihenkilöt ovat mukana ”loppuun asti”. Mikä sen mukavampaa kuin lasten ja vanhempien yhteinen harrastus?


Alkuvuodet ovat yleensä jalka- ja potkupalloilun sekä päivähoidon sekoitusta. Ryhmässä on mukana enemmän ja vähemmän liikunnallisia junioreita. Suuri osa vanhemmista on kentän reunalla katsomassa miten harjoitukset ja pelit sujuvat. Mukaan tietysti mahtuu niitäkin, jotka käytännössä tuovat lapsensa ns. päivähoitoon, jotta voivat käydä kerrankin rauhassa kaupassa täyttämässä jääkaapin. Nämä alkuvuodet sujuvat mukavasti silloin, kun kenelläkään ei ole mitään kilpailullisia tavoitteita ja joukkueessa noudatetaan Kaikki Pelaa -sääntöjä. 5v5-peleissä jokainen pääsee väkisin mukaan peliin, kukaan ei jää ulkopuolelle.


Pelaajien kasvamista ja kehittymistä on mukava seurata. Toivottavasti sitä tapahtuu myös jalkapallo-otteissa eikä pelkästään lähestyvään murrosikään liittyvissä asioissa. Joukkueessa jatkaa moni alusta asti ollut pelaaja ja mukaan tulee vuosien varrella aina muutamia uusia perheitä mukavan harrastuksen pariin. Jotkut tietysti huomaavat, että jalkapallo ei ollutkaan heidän juttunsa ja etsivät jotain muuta tekemistä – vaikka minun on vaikea uskoa että mitään lähellekään yhtä mukavaa ja antoisaa löytyy…


Valmentajilla on täysi työ pysyä mukana kasvamisessa ja vaihtuvuudessa. Harjoitukset pitäisi saada suunniteltua ja vedettyä kaikille mielekkäällä tavalla niin, että pelaajissa tapahtuisi positiivista kehitystä. Joukkueessa voi olla mukana viisi vuotta harjoitelleita lapsia sekä juuri aloittaneita. Sama harjoitus harvoin käy näille ääripäille, mutta kyllä sekin on mahdollista. Vaikeampaa onkin se, että alusta asti mukana olleet ekaluokkalaiset ovat kasvaneet yläasteikäiseksi. Muutos on suuri myös pojissa, mutta tytöissä kasvu näkyy ehkä vieläkin selvemmin. Ryhmädynamiikan hallitseminen muuttuu hankalaksi kun mukavan nappulavalmentajan roolilla ei välttämättä enää pidetä koko joukkuetta ”kurissa”. Valmentajan on pakko olla tarpeeksi tiukka oikeissa kohdissa ja myös jalkapalloasioissa on vaadittava entistä enemmän niiltä jotka haluavat kehittyä.


Vanhemmat ovat yleensä omien lastensa parhaita asiantuntijoita. He näkevät heti kun lapsella on mukavaa tai jos vastaavasti jokin asia painaa lapsen mieltä. Jos lapsi on innostunut jalkapallosta ja itse halunnut olla mukana alusta alkaen, niin harvoin harjoituksissa on ollut ikävää. Usein mieltä alkaakin painaa jokin jalkapallon ulkopuolinen asia ja se heijastuu harrastukseen. Mieltä painavista asioista ei yleensä kerrota valmentajalle tai toimihenkilöille, vaikka se ehkä selittäisi miksi pelaajaa ei jalkapallo juuri sillä hetkellä kiinnostakaan.


Joskus taas vanhemmat huomaavat, että ennen niin innostunut lapsi ei jostain syystä olekaan lähdössä harjoituksiin samalla innolla kuin aiemmin. Ensimmäisenä tietysti tulee mieleen, että koulussa tai jossain muualla on sattunut jotain. Jalkapalloa ei osata epäillä möksötyksen syyksi, koska se on ollut aina lapsen suosikkiharrastus. Murrosikäisillä lapsilla on vahvoja kuvitelmia siitä mitä he ovat isona. He tietävät omasta mielestään tarkasti mitä heidän tulee tehdä, jotta saavuttavat unelmansa, tulevat samanlaiseksi kuin idolinsa. Vanhemmat voivat tukea lapsensa unelmia niin kuin järkeväksi näkevät.


Jalkapallo on joukkuepeliä. Jos kaikki pelaajat haluavat uudeksi Messiksi tai Lauraksi, niin yhdessä turnauksessa saatika ottelussa kaikkien toiveita ei voi paraskaan valmentaja täyttää. Jos joukkueessa ei ole yhtään, joka haluaa uudeksi lempinimekseen Iker tai Jässi, niin maalivahti joudutaan varmaankin arpomaan jokaiseen otteluun erikseen. Pelipaikat ottelussa määrää valmentaja oman harkintansa mukaan. Hyvä valmentaja ottaa varmasti huomioon pelaajiensa toiveet. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että jos joku haluaa olla aina puolustaja, niin kyseistä pelaajaa ei joskus laitettaisi ”puoliväkisin” hyökkäykseen. Eri pelipaikat avartavat näkemystä jalkapallosta ja muutama peli hyökkääjänä voi tehdä ihmeitä puolustajan sijoittumiselle jatkossa.


Sooloilu ei vie joukkuepeliä eteenpäin ja valmentaja on osa joukkuetta. Jos valmentaja ei ota riittävästi huomioon pelaajiensa toiveita se alkaa näkymään suorituksissa kentällä – ja varsinkin kentän ulkopuolella harjoitusten ja pelien jälkeen. Kun joukkueessa on pelaajia pari-kolmekymmentä, niin on varmasti vaikeaa tasapainolla kaikkien kanssa niin, että kukaan ei tunne omia toiveitaan lytätyiksi, mutta myöskin niin ettei muut katso, että jotain pelaajaa suositaan. Pahinta mitä valmentaja voisikin tehdä, olisi suosia omaa lastaan – sen huomaisivat muut pelaajat sekä vanhemmat. Jokainen meistä, valmentajat mukaan luettuna, kuitenkin toivoo omalle lapselleen vain parasta – koska olemme oman lapsemme parhaita asiantuntijoita.


Joukkueen hallitseminen nappuloista semi-aikuisiksi on varmasti haasteellinen mutta antoisa tehtävä joukkueen valmentajille ja toimihenkilöille. Monen vuoden prosessi ei onnistu ilman valmentajien, toimihenkilöiden ja vanhempien yhteistyötä. Valmentajien ja toimihenkilöiden velvollisuus on kuunnella vanhempia heidän lastensa asioissa. Vanhemmilla on oikeus esittää toiveita ja mielipiteitä heidän lastensa pelaamisesta ja ylipäätänsä harrastamisesta. Suurin oikeus kaikista on kuitenkin lapsilla itsellään – ja häntä tulee kuunnella yksilönä sekä meidän vanhempien että toimihenkilöiden ja valmentajien. Juniorijalkapallo on lasten laji, ei vanhempien tai toimihenkilöiden ja valmentajien. Kuitenkin se miten hyvin ja oikeudenmukaisesti me lapsiamme ja toisiamme kohtelemme, määrittelee sen mitä me olemme vanhempina.

Kategoriat
fortum jalkapallo kesäloma kups pallokissat tutor

Kesäloma

Suljin perjantaina läppärin ja poistin työsähköpostin kännykästä. Neljän viikon loma on alkanut. Tässä vaiheessa nappulajoukkueiden kesätauko on tosin jo puolessa välin. Minulla on siis kaksi viikkoa lomaa ilman työ- tai jalkapalloaikatauluja. Minulle tärkeintä lomalla on olla hetki tekemättä yhtään mitään. Hetki riittää, jotta työasiat saa työnnettyä pois mielestä. Tuon pienen hetken jälkeen voin aloittaa loma-arjen.


Tällaisen suurperheen loma – kuten tietysti normaali arkikin – on kompromissi ja vuoron perään periksi annettu hetki. Murrosikää kolkutteleva tyttö kaipaa lomaltaan ihan eri asioita kuin leikki-ikäiset sisarukset. Puhumattakaan juuri kesälomalle jäänyt isä.


Onkin tavallaan onni, että lapset ovat saaneet olla puolitoista kuukautta lomalla ennen minua. Koulujen päättymisen jälkeen lapset ovat olleet omien kavereiden kanssa aika paljon, joten nyt he viihtyvät ainakin teoriassa muutaman päivän kerrallaan mökillä. Tosin viihtymiseen vaikuttaa aika paljon viime kesänä mökin pihaan hankittu pieni jalkapallomaali sekä naapurin jalkapallokaveri.


Maalia täytyy siirtää pari kertaa kesässä mökin nurmikkoa säästäen. Muuten syksyllä maalin edessä on enää kuralammikko nurmen sijaan. Hankkimamme maali ei kestä oikean jalkapallon painoa. Tästä syystä siihen pelataankin lasten jabulanilla, eli ”super-telellä”. Tuon pallon parhaita puolia uskomattomien kierteiden lisäksi on sen tasapuolisuus. Sillä kaikki voivat pelata melkein täysillä eikä pallolla saa kenellekään mitään vahinkoa aikaan. Eikä se lennä niin kauas, ettei sitä löytäisi heti maalin takaa pusikosta. Punainen värikin näkyy aika kauas…


Huolimatta siitä että kyse on leikkipallosta, niin kyllä silläkin oppii potkimaan. En ole laskenut, mutta väittäisin Nuutin potkivan sitä helposti ainakin 200 kertaa päivässä. Tuollaista pihapelaamisen ja vapaaehtoisen leikkiharjoittelun määrää ei tule kaupungissa kerrostalolähiössä kovin helposti. Ehkä muuttamalla omakotitaloon voisi lasten pihaleikit muuttua enemmän liikunnalliseksi..?


Super-tele-harjoittelun tulos mitataan puolentoista viikon päästä Reiskan MM -kisoissa. Siellä meidän perhe kisaa kolmessa sarjassa ja tavoitteet ovat MM-kisoille sopivat: kunhan kaikilla on hauskaa. Jalkapallosta on muutenkin mahdotonta päästä kokonaan eroon lomallakaan. Reiskan lisäksi KuPS pelaa europelejä ja Veikkausliigaa, naisilla oli MM-kisat ja omakin sarja jatkuu tulevana perjantaina. Onneksi Copa tulee siihen aikaan, ettei sitä voida millään seurata. Vaikka voisi tuntua, että lomakin on pelkkää futista, niin yksi tärkeä asia erottaa loman arjesta: tuo kaikki on vapaaehtoista.


Harjoituskauden aikaan toimintaan ollaan aika tiukkaan sidottuna. Iina ja Nuutti ovat omasta halustaan sitoutuneita joukkueen aikatauluihin ja me vanhemmat tietysti siinä sivussa. Lisäksi minulla on oma vastuuni tyttöjen joukkueesta. Vaikka kyse on vapaaehtoistyöstä, niin silti siinä on jotain samaa kuin palkkatyössä. Harjoitusten pitämistä ei voi jättää väliin ilman todella hyvää syytä kun tähän on kerran lupautunut. Nyt lomalla meillä ei kuitenkaan ole kuin yksi aikataulu – ja sitäkin voidaan aamulla muuttaa sellaiseksi kuin päivä näyttää. Ja aurinkoinen aamu voi tarkoittaa yhtä aurinkoista päivää lisää mökillä uimassa!

Kategoriat
ahmat fortum jalkapallo kmf kups pallokissat tutor

Futis-perheeseen synnytään

Tyttöjen harjoitusten jälkeen seuramme tutor Kari kysyi minua mukaan kirjoittajaksi tutor-blogiin. Meidän perheestä voisi saada sinne ”futis-perheen-blogin”, eli jalkapalloaiheisia juttuja ja kertomuksia perheen näkökulmasta. Mikäpäs siinä – tästä tämä tarinointi sitten alkaa.


Olemme niin sanottu suurperhe – äiti, isä sekä neljä lasta. Meidän nuorimmainen, Saaga, syntyi isänpäivänä 2008. Edellisenä torstaina vietimme KMF-junioreiden kauden 2008 päättäjäisiä, sillä vanhin tyttäremme, Iina, oli aloittanut jalkapalloilun muutamaa kuukautta aiemmin 99-syntyneiden joukkueessa. Saaga oli vajaan viikon ikäinen kun hän ”osallistui” ensimmäistä kertaa katsojana turnaukseen Junnupelemuihin Kuopio-hallissa. Saaga on siis koko elämänsä päässyt osallistumaan harjoituksiin, tapahtumiin, peleihin, turnauksiin ja pelimatkoihin ympäri Suomea.


Me muut olemme tehneet pienenä jotain aivan muuta, mutta silti jokainen meistä on innostunut pallosta. Itse muistan potkineeni palloa aina – pihalla, kentällä, salissa ja hallissa, itsekseni ja kaveriporukalla. Pihapelejä, puulaakia ja aladivareita. Kohta pääsen myös ikämiessarjaan. Suurimmat saavutukseni ovat kuitenkin ihan muulla saralla kuin jalkapallossa, mutta niistä voi tulla jalkapalloilijoita. Myös vaimoni Mari huomasi, että ”If you can’t beat them, join them”, ja alkoi pelaamaan satunaisesti naisten harrasteporukassa.


Tietysti voi käydä niinkin, että Saaga saa tarpeekseen palloilun seuraamisesta muutamassa vuodessa ja aloittaa esimerkiksi nokkahuilun soiton. Silloin tämän perheen elämä vasta meneekin sekaisin. Kuvitelkaapa, istun ensin töissä seitsemästä kolmeen. Syödään mitä ehditään ja sitten alkaa harjoituksiin vieminen ja harjoitusten pitäminen. Jos Saaga pitäisi sen lisäksi vielä saada jonnekin soittotunnille paikkaan mikä ei varmasti ole lähelläkään jalkapallokenttää, niin kuluvasta vuorokaudesta loppuu tunnit ennen kuin seuraava alkaa. Sitä paitsi jos minulla on nykyään joutoaikaa, niin jään mielelläni kentän reunalle seuraamaan harjoituksia tai pelejä – soittoluokkaan minua ei kyllä saada! Kuinka paljon helpompaa elämä onkaan, jos Saagallekin riittää jatkossa pallo, tutut kentät ja hyvät kaverit… Sitä paitsi kotona sisällä kerrostalossa on varmasti paljon sopivampaa kikkailla ja pomputella pallolla sekä potkia palloa pitkin seiniä kuin harjoitella kovaan ääneen soittamista?


Pojan täytyy luonnollisesti pelata joko jalkapalloa tai jääkiekkoa. Minulla ei ole mitään jääkiekkoa vastaan (hyvä KalPa ja MM-kulta!), mutta eipä tullut mieleenkään, että olisin vienyt Nuutin lätkäharjoituksiin kun kerran voi pelata jalkapalloakin. Nuutista tuli tietenkin Ahma-02. Sanotaan, että kaikki parhaat kuopiolaiset jalkapalloilijat ovat aloittaneet uransa Ahmoissa. Tuosta sanonnasta on yhtä monta versiota kuin Juniori KuPS:lla kaupunginosajoukkueita, mutta Nuutti ainakin haluaa olla yksi parhaiden joukossa. Nuutti aloitti KuPS-Ahmoissa samaan aikaan kun Iina KMF-junioreissa, eli vuonna 2008.


KMF-j 99:llä oli jo tuolloin joukkue ja valmennusporukka kunnossa, joten Iina oli hyvä jättää sinne tutustumaan toisiin pelaajiin. KuPS:n kaupunginosajoukkueissa taas yleensä valmentajia ei ole koskaan tarpeeksi, joten lupauduin mukaan toiseksi Ahma-valmentajaksi. Ahmoilla oli silloin, ja on edelleen laaja rinki pelaajia, mutta vain yksi valmentaja. Laajalla ringillä en tarkoita sitä, että poikia olisi ollut paljon, vaan sitä, että poikia oli kuusivuotiaasta kymmenkesäiseen.


Ahmojen ja KuPS:n kautta aloitin siis valmentamisen. Juniori KuPS tarjosi kouluttautumisen D-tasolle ja tuon tarjouksen otinkin vastaan innostuneena. Lisäksi Ahmojen haasteet olivat niin monipuoliset, että kouluttautumisesta ei voinut olla haittaa. Samalla mielessä kypsyi ajatus hyppäämisestä tyttöjalkapalloilun pariin. Olimme jo vaimoni Marin kanssa toimineet 99-tyttöjen varustevastaavina, keskimmäinen tyttömme Jenny aloittanut jalkapalloilun Mimmiliigassa ja Nuutti siirtynyt harjoittelemaan Ahmoista ikäluokkansa edustusjoukkueeseen. Kun sitten tuli aika perustaa uusi pienimpien tyttöjen joukkue, niin minut oli aika helppo puhua ympäri. Jennystä tuli joukkueen kuopus, Marista jojo+rahastonhoitaja ja minusta toinen päävalmentaja.


KMF-juniorit on nykyään Pallokissat, minä pelaan edelleen potkupalloa aina kun lasten harjoituksilta ehdin ja meidän perheen jalkapallokokemus kasvaa yhteensä viidellä vuodella yhden vuoden aikana. Jos muutaman vuoden päästä kokemusta voidaan kasvattaa peräti kuudella vuodella yhtä vuotta kohti, niin hienoa. Jos Saaga haluaakin parin vuoden päästä kentän sijaan soittotunnille, niin eiköhän sekin järjesty – futisperheen elämä on kuitenkin ensisijaisesti perhe-elämää!

Kategoriat
fortum pallokissat tutor

Taustaa…

Tässä perheessä ei muuta tehdäkään kuin pelataan ja harjoitellaan jalkapalloa – paitsi kerätään jalkapallokortteja, luetaan jalkapallolehtiä ja keskustellaan onko ManU parempi kuin Barca. Kentällä ja kentän reunalla toimiminen tuo tarpeellisen ja tärkeän henkireiän tietotyöläisen istuma-arkeen.

Oma ulkomaan kentiltä 80-luvun alussa alkanut futisura on perheen myötä vaihtunut potkupalloon, nappula-valmentamiseen sekä vaikuttamiseen paikallisissa jalkapalloyhteisöissä.