Kategoria: punainen kortti

Kategoriat
jalkapallo kielenkäyttö kiroilu punainen kortti v***u valmentaja

Nollatoleranssi – osa 1

Viimeeksi tämän viikon keskiviikkona jouduin puuttumaan futiskentällä kielenkäyttöön. Olen varmaan leimautunut tässä kaupungissa jo jonkin asteiseksi moraaliseksi kielipoliisiksi.

Jos meillä on joukkueharjoitukset isolla ulokentällä niin että kentän reunalle mahtuu ulkopuolinen porukka pelailemaan tai muuten vain löhöilemään niin annan heidän olla melko rauhassa. Tarkkaa lukua en ole pitänyt mutta jos veikkaan, että kahdella porukalla kolmesta näillä vierailla on alapään sanasto erittäin hyvin hallussa, niin ei kovin vikaan mene. Vähintään tunnetaan se v***u.

Joka ikinen kerta puutun tähän ja vieläpä kohtalaisen kovaäänisesti. Vaihtoehtoja annan tasan yhden: kentällä ei kuulu enää yhtään v-sanaa tai siihen verrattavaa. Puuttumiseni saa reippaan oman ääneni käytön vuoksi aika hyvin huomiota koko kenttäaluella, muutaman ällistyneen ilmeen – mutta myös aina ja joka ikinen kerta tähän mennessä siistiytyneen puheasun ja sitä myöten luvan jatkaa pelailua. Futis on siis mukavampaa kuin v***uilu?

Suurin osa v-sanoista tulee oman epäonnistumisen jälkeen. Toki sekaan mahtuu myös tilanteita joissa pelaaja on pelin aikana kimpaantunut vastustajalle. Laukaus painuu maalin sijaan pusikkoon, harhautus kampittaa itsensä tai taitokisojen pomputtelu menee penkin alle. Ja kyllä, jokainen näistä on elävä esimerkki oikeasta tilanteesta kentällä johon olen puuttunut. Ikä- ja sukupuoli- sekä seurajakauma on laaja. Olen puuttunut niin pallokissoihin kuin kupsilaisiinkin. Aikuisiin ja lapsiin. Ja siltä väliltä.

Aina kun olen tilanteeseen puuttunut niin tähän mennessä se on kuitenkin ollut sellainen tilanne missä olen itse ollut auktoriteetti. Jos kenttä on pallokissojen varaamana, olen pelinohjaajana jossain pelissä tai valvomassa jotain taitokisarastia niin näen olevani myös vastuussa siitä että nollatoleranssia noudatetaan. Kentällä pitää käyttäytyä hyvin! Sivustakatsojana tilanne on toinen ja seuraan sitä yleensä vaivautuneena tuntien myötähäpeää – varsinkin silloin kun tuon tilanteen auktoriteetti on itse se jonka kielenkäyttöön jonkun tulisi puuttua…

Mutta niinhän se vain on, olemmepa sitten vanhempia tai valmentajia niin esimerkin me annamme. Onneksi saamme kuitenkin itse päättää millainen tämä esimerkki on.

Kategoriat
hävettää punainen kortti valmentaja vihainen

Voi meitä valmentajia

Tämän Puijonlaakson suosituimman jalkapalloblogin oli tarkoitus kertoa meidän perheestä ja sen toiminnasta jalkapallon parissa. Ajattelin jättää mehukkaimmat jutut sitten omaan elämänkertaani ja netota hyvät rahat. Mehukkaimmat jutut ovat tietysti toisista valmentajista ja tapahtumista kentän reunalta. Nyt en kuitenkaan malta olla avautumatta, niin härskiä on meno ollut tässä viikon sisällä kahdessa eri tapahtumassa. Jotain pitää tapahtua.

Moni urheilua seuraava muistaa kohut jääkiekon ympäriltä – jääkiekkokin on urheilua – joissa ottelussa on ollut jokin törkytaklaus ja sen jälkeen aletaan spekuloimaan sillä antoiko joku, yleensä valmentaja, ”komennon”. Telkkarista on nähty mm. kurkunleikkauseleitä ja vastaavia.

Nyt sitten loppui naureskelu lätkämaailman touhuille.

Viikko sitten eräs tyttöjen D13-ottelu äityi kieltämttä rumaksi. Tilanteissa ajeltiin vähän myöhässä ja välillä oikein reilusti myöhässä. Tuomarin olisi pitänyt puuttua niihin ajoissa. ”Ruma” ei kuitenkaan ole lähelläkään sitä mitä tämän Pohjois-Suomen piirin erään seuran valmentaja teki: ”Nyt tytöt aletaan mekin suojaamaan ja käyttämään käsiä. Näin, tällä tavalla, tähdätkää vaan naamaan.” Samalla hän näytti useaan kertaan esimerkkiä siitä miten kyynärpäällä lyödään toista naamaan. Toivottavasti penkillä istuneet puolenkymmentä tyttöä tunsivat edes myötähäpeää oman valmentajan käytöstä kohtaan. Minä tunsin raivoa.

Eilen D12-piirisarjan ottelussa teimme maalin. Vastustajan valmentajan mukaan pallo oli maalivahdin käsissä samalla kun hyökkääjämme potkaisi palloa. Minä ja tuomari olimme hänen kanssaan eri mieltä (oikeassa?), eli maali hyväksyttiin. Tästä suivaantuneena vastustajan valmentaja alkoi kovaan ääneen huutamaan ”Potkitaan mekin niitä käsille kun se on kerran sallittua!” Hän jopa väitti, että minä olen opettanut omia pelaajiani niin tekemään. Aika härskiä. Käsi ylös jos näin on käynyt. Pyydän anteeksi ja lopetan heti nämä hommat.

Loppukättelyssä annoin tälle valmentajalle vielä vinkin siitä mitä olen yrittänyt tytöille opettaa. Pallo ei ollut käytännössä kertaakaan meidän kenttäpuoliskolla vastustajan hallussa. Ei tainut hoksata.

Kun puhutaan tyttöjen, korkeintaan teinien, jalkapallopelistä, niin aika paljon näyttää olevan siinäkin panoksena. Ei kai mikään muuten tällaista selitä? Kyllä tällä intohimolla pitää tulla tulostakin.

No, jos jommassa kummassa pelissä olisi käynyt sitten niin että joukkue olisikin vahingossa tai tarkoituksella vahingoittanut toista, niin minä olisin kehoittanut menemään tekemään rikosilmoituksen. Toki tilanteen tasalla oleva tuomari olisi myös voinut hoitaa homman poistamalla uhkailijat kenttäalueelta ja tekemällä raportin piiriin…

Käytöksellä on sen törkeyden lisäksi ikävä kääntöpuoli. Jutut leviää, persoonat pistetään mieleen – ja yllättäen näitä joukkueita ei sitten kukaan enää halua nähdäkään missään. Ei omissa turnauksissa eikä harjoituspeleissä.

Kenen etu?

#vihainen

Kategoriat
fortum jalkapallo keltainen kortti kups pallokissat punainen kortti tutor vihreä kortti

Punainen kortti

Meidän perheessä on jaettu nyt varoituksia aika paljon. Tekemättömistä kotitöistä ja raivokohtauksista on annettu keltaisia kortteja.

Kolmetoistavuotiaan tytön tulisi hoitaa tiskikonevuoroja silloin tällöin – jopa kerran viikossa. Hänen pitäisi myös osallistua pyykkien viikkaamiseen ainakin omien vaatteiden osalta. Kaiken kukkuraksi häneltä vaaditaan pelien ja harjoitusten jälkeen mm. jalkapallorepun viemistä varusteineen parvekkeelle tuulettumaan ja juomapullon viemistä keittiöön. Likaisia vaatteitakaan ei saisi jättää myttyyn pyykkikoneen eteen, vaan ne pitäisi oikoa valmiiksi ja tarkistaa ettei taskuihin ole jäänyt mitään.

Näiden lisäksi myös oma huone tulisi pitää asuttavassa kunnossa, eli siivota ja imuroida ”aina joskus”. Kun tähän päälle vielä laitetaan koulutyöt ja orastavan murrosiän tuomat pukeutumis- ja meikkausvaatimukset, niin onhan tässä jo kapinan paikka.
Kymmenvuotiaalla pojalla luulisi olevan helpompaa, vaikka joutuukin osallistumaan tiskaukseen ja pyykkivuoren hoitamiseen. Jaetun huoneen siivoaminenkin on jaettu ilo. Pelimies on tietysti velvoitettu huolehtimaan pelivarusteistaan ja kouluhommistaan samoin kuin isosiskonsa.

Lasten mielestä kotityölista on pitkä kuin nälkävuosi. Minulla ei lapsena kuulema ole varmasti koskaan ollut näin paljon hommia. Olen pyytänyt soittamaan ukille tai mummille ja tarkistamaan asian heiltä, mutta vielä ei ole vahvistusta asiaan haettu.

Hommat eivät siis aina suju näiden pelisääntöjen mukaan. On tietysti totta, että eihän näitä ole ihan yhdessä sovittu vaan tehtävät on aika yksipuolisesti vanhempien toimesta määrätty. Perusteluna olen koittanut käyttää sitä, että kolmetoistavuotiaalla voi olla kolmetoistavuotiaan oikeudet vain jos hänellä on myös kolmetoistavuotiaan tehtävät ja velvollisuudet. Sama pätee kymmenvuotiaaseen, kahdeksanvuotiaaseen ja jopa kolmevuotiaaseen. Oikeudet ja tehtävät toki vähenevät iän myötä. Jos kolmetoistavuotias suoriutuu enää vain kahdeksanvuotiaan tehtävistä ilman jatkuvaa muistuttamista ja tappelua, niin silloin hänellä on enää kahdeksanvuotiaan oikeudet.

Tästä on nyt jaettu keltaisia kortteja. Älykännykkän tilalla on peruspuhelin ja läppärit ja pleikat on ja pysyy kiinni – facebookiin ei siis pääse kuten ei nettiin muutenkaan. Koulusta tullaan suoraan kotiin eikä illalla valvota yhdeksän jälkeen. Myöskään pukeutumista on jo vahdittava, ettei kouluun lähdetä räntäsateessa pelkillä ohuilla leggingseillä ja farkkushortseilla. Kavereiden luokse menemistä on myös rajoitettu – tosin synttärikemut ovat vielä näiden rajoitusten ulkopuolella ettei lapset tipahda sosiaalisen elämän kelkasta.

Normaalista elämästä on siis jäljellä enää koulunkäynti ja jalkapalloharjoitukset, -pelit ja -turnaukset. Keltaisella kortilla on jo kyllä pelannut itsensä ulos jalkapallon katsomisesta tv:stä, eli tulevan lauantain El Clásico ja kuun vaihteen Manchesterin derby taitavat jäädä nykymenolla näkemättä. Jos varoitukset eivät riitä, niin sitten on varmaan annettava se punainen kortti… Koska koulunkäynnistä ei voi tinkiä, niin punainen kortti tarkoittaa taukoa jalkapalloon.

Tuo kyllä pysäyttää miettimään.


Mikä on jalkapallon asema meidän perheessä, jos pahin mahdollinen rangaistus on laittaa jalkapallo kokonaan jäähylle? Onko se sitä myös lasten mielestä, vai olenko minä ainoa joka näin ajattelee? Vai onko jalkapallo niin pyhä, että kaikella muulla voi rangaista paitsi sillä? Eniten pelkään sitä, että jos jalkapallokin kielletään, niin miten se vaikuttaa lasten kiinnostukseen pelata ja harjoitella – etten vain hävitä lasten paloa tähän lajiin omalla itsepäisyydelläni (???).

Olisiko pahin rangaistus sittenkin se, että antaisin vaikka vähän periksi – El Clásico on mukavampi katsoa porukalla… Jättäisin työläppärin ja -ajatukset töihin, etsisin vähän lisää aikaa perheen yhteiseen harrastukseen ja muuhun yhdessä oloon. Antaisin lapsilleni vihreän kortin.