Jaetaanko jalkapallossa arvosanoja 4-10 kuten koulussa? Tai eihän koulussakaan enää anneta numeroarvosanoja kuin vasta neljännen luokan keväällä – ainakaan meillä päin – mutta pitäisikö? Vastaako jalkapallo-ottelu koulun matematiikan koetta, jossa näytetään mitä harjoituksissa ollaan tähän mennessä opittu? Toivottavasti kaikki muistaa vähän kehua ainakin hyvin menneiden pelien jälkeen, mutta onko väärin antaa kymmenvuotiaalle pelaajalle ottelusta ”hylätty”? Mitä arvosana pelaajalle kertoo ja kuka sen voi antaa?
Junioriurheilussa on hyvin yleistä, että valmentaja-pelaaja -suhde on yhtä kuin vanhempi-lapsi. Olemme aika haastavassa tilanteessa kun keskustelemme pelin jälkeen kotona tai kotimatkalla pelin tapahtumista, onnistumisista ja epäonnistumisista. Harvoin tulee mietittyä miten eri tavalla lapsi kuuntelee saman asian riippuen siitä kuka sen kertoo. Vanhemmat eivät voi olettaa, että lapsi osaa tulkita onko isä nyt vanhempi vai valmentaja. Vai onko se sama asia?
Itse osaa jo tässä iässä suhteuttaa omien viitosdivaripelien arvosteluasteikon sen mukaiseksi miten on tullut harjoiteltua. 15 vuotta sitten hankittu peruskuntopohja alkaa jo pikkuhiljaa rappeutumaan. Samoin nivelistä kuuluva narina varoittaa etukäteen, ettei akrobaattisilla rajaheitoilla kannata yrittää todistaa itselleen enää mitään. Asteikko alkaa olla jo aika pohjalla. Voinkin siis saada itseltäni melkein kiitettävän arvosanan, jos jaksoin pelata koko pelin ja pääsen huomisaamuna itse ylös sängystä. Tärkein kriteeri itselleni on kuitenkin asenne: Football by Pe*kele. Siitä ei itse saa tinkiä ja se on ainoa asia jota voi vaatia kaikilta.
Asenne. Asennetta. TÄYSILLÄ! Kyse on joukkuepelistä. Huonolla asenteella pilaa ennen kaikkea kavereidenkin pelin. Meillä lähdettiin eilen Junnupelemuiden välieräotteluun sillä asenteella, että varmasti pärjätään finaalissa – voitetaan koko turnaus. Hetkinen, mihin jäikään välierät? Aamiaispöydässä koitettiin muistuttaa, että finaali pelataan vasta välierien jälkeen – ja finaalissa pelaa se joukkue joka on välierässä parempi.
Vanhempana en tiennyt miten välierää olisi pitänyt katsomosta seurata – aamiaispöydän asenne paistoi yläriville asti. Lopulta tulin siihen tulokseen, että kun kerran tästä jo aamulla puhuttiin, niin antaapa pelin opettaa. Opettihan se. Edessä oli pronssiottelu.
Vaikeinta olikin saada poika ymmärtämään, että mikä meni ottelussa pieleen. Tai että se meni pieleen jo pari tuntia ennen pelin alkua. Itku kurkussa selitettiin, miten yritettiin täysillä mutta kun ei vaan… Nappulat laitettiin jo naulaan – nyt jää pronssipelit pelaamatta ja koko jalkapallo lopetetaan tähän paikkaan. Pyysimme poikaamme ystävällisesti soittamaan siitä valmentajalle, etteivät odota turhaan sitten peliin. Välierä sai suoraan sanottuna kouluarvosanaksi vitosen, oikeastaan mikään ei onnistunut niin kuin harjoitusten perusteella voisi olettaa. Itse näkisin syyksi juuri tuon asenteen. Jokainen jalkapalloa pelannut tai sitä seurannut tietää, että ottelut on voitettu vasta pelin päätyttyä. Ennen peliä sen voi vain hävitä. No kyllähän tilanne laantui ja pronssimitalit käytiin voittamassa ihan erinäköisen suorituksen jälkeen.
Jäin illalla miettimään päivän menoa. Mitä palautetta pojalle tulikaan annettua ja missä välissä. Mielestäni aamulla yritimme nätisti kääntää ajatukset ensin pelattavaan välierään finaalin sijaan. Tämä ei selvästikään onnistunut ja jo silloin mietin että mitähän tästä tulee jos finaaliin ei päästäkään. Välierätappio oli selvästi suuri pettymys ja siksi negatiivisen ja rakentavan palautteen vastaanotto ei ollut parhaimmillaan. Jotain hyvääkin olisi tietysti voinut sanoa, mutta olisiko sitä pitänyt yrittää keksiä? Kun pahin tunnelataus oli hävinnyt, niin asia meni huomattavasti paremmin perille. Eniten jäin miettimään miten kymmenvuotias poika palautteen ymmärsi. Ymmärsikö hän, että häntä itseään ei arvosteltu vaan peliä jota hän pelasi? Ei hän ollut epäonnistunut lapsena tai pelaajana. Hänellä oli vain yksi huono peli – ja niitä tulee varmasti vielä lisääkin. Niitäkin vain on opeteltava käsittelemään niin pelaajana, lapsena kuin vanhempanakin.