Kategoria: valmentaja

Kategoriat
kmf-juniorit pallokissat valmentaja

Kiitoksia ja olkaa hyvä

30. huhtikuuta 2010 klo 22.07 vähän yli kymmenen perhettä saivat sähköpostia. KMF Junioreille oli juuri perustettu uusi joukkue, 02-ja-nuoremmat. Sen valmennuksesta vastasivat Harri Kajan ja allekirjoittanut, Jari Simonen oli lupautunut tuuraamaan tarvittaessa ja joukkueen johtajana aloitti vaimoni Mari Rautiainen.

Nyt kahdeksan ja puoli vuotta myöhemmin on aika siirtyä syrjään. Kahdeksan ja puoli vuotta on pieni aika, jos sitä verrataan useaan jalkapallopersoonaan, johon olen saanut näiden vuosien aikana tutustua. Minulle siinä on kuitenkin nyt tällä hetkellä tarpeeksi, paljon on ehtinyt tapahtumaan. Mitä nämä vuodet ovat antaneet ja merkinneet? Olenko saavuttanut mitään?

Valehtelisin, jos väittäisin, että muutama valmentamani pelaaja on nyt maajoukkueessa minun ansiostani. On huomattavasti todennäköisempää, että heidän onnekseen en valmentanut heitä liian pitkään – toisin kuin montaa muuta.

Valehtelisin, jos väittäisin, että otteluiden tuloksilla ei ole minulle mitään merkitystä. Minua harmittaa vietävästi, että emme ole pärjänneet kovinkaan hyvin.

Valehtelisin, jos väittäisin, että olen saanut aina toimia loistavissa olosuhteissa. Alkuaikoina pikkutytöt harjoittelivat keväällä ja syksyllä kelistä riippuen aina joko kivikovilla tai kuravellisillä hiekkakentillä. Nyt tarjolla on tekonurmet. Mahdollisuudet kunnolliseen talviharjoitteluun ovat kuitenkin edelleen surkeat tässä jalkapallokaupungissa.

Valehtelisin, jos väittäisin, että olen saanut valmentaa hyvin hoidetussa seurassa. Joskus luulin, että voisin siihen itsekin vaikuttaa olemalla johtokunnassa mukana päätöksenteossa, mutta se olisi vaatinut paljon enemmän kuin minulla oli antaa. Helpompi oli luovuttaa, kuin yrittää enemmän. Uskallan silti – ja juuri siksi – väittää, että ennen oli paremmin. Tulevaisuus näyttää keltamustalta, valoisalta?

Valehtelisin, jos väittäisin, että olen saanut toimia aina huipputyyppien kanssa. Mukaan on mahtunut kaikenlaisia suhareita: joojoo-miehiä ja -naisia, mistään mitään tajuamattomia idiootteja, oman edun tavoittelijoita, jopa rikollisia. Silti on iso joukko ihmisiä, joita ilman valmentaminen ei olisi onnistunut. Joukkueen toiminnasta saan kiittää montaa henkilöä, minä olin vain yksi palanen isossa kokonaisuudessa. Valmennustiimi, joukkueenjohtajat, rahastonhoitajat, valmentajakolleegat – teidän kanssa olen saanut töitä tehdä ja teille kuuluu suurimmat kiitokset, varsinkin kotiini.

Valehtelisin, jos väittäisin, että en päivääkään vaihtaisi pois. Valmentaminen on vienyt niin paljon aikaa, että jostain on pitänyt luopua. Vuosien aikana käytetyt tunnit mitataan tuhansissa. Jos en olisi valmentanut, niin olisinko pelannut itse enemmän? Olisinko ollut perheen kanssa kesällä mökillä jopa toisenakin viikonloppuna vuodessa?

Valehtelisin, jos väittäisin, että olen valmentanut pelkästään omasta ilostani. Kyllä suurin syyllinen löytyy omasta perheestä, jonka harrastusta olen halunnut omalta osaltani turvata ehkä liiankin innokkaasti. Onneksi on myös ihmisiä, jotka tekevät tätä työtä myös pyyteettömästi ilman verisiteitä – arvostan heitä valtavasti. He ovat todiste siitä, että valmentaminen antaa paljon, jos on vain valmis ottamaan sen vastaan.

Valehtelisin, jos väittäisin, että valmentaminen on vain jalkapalloa. Minulle valmentaminen on ollut sen lisäksi vajaan sadan pienen ja isomman tytön kasvattamista niiden arvojen mukaan, mitkä minulla itselläni on. Jokainen pelaaja on kasvattanut myös minua. Olen kiitollinen kaikista niistä ystävistä, jotka olen valmentamisen kautta saanut. Perheistä, joiden arjessa olen saanut olla mukana.

Valehtelisin, jos väittäisin, että olisin aina nauttinut valmentamisesta. Jokainen vanhempi voi varmasti allekirjoittaa sen, että kasvattaminen ei ole aina vain ilosia asioita. Valmentaminen on valtava vastuu, minkä kantaminen on äärimmäisen palkitsevaa, mutta ajoittain myös musertavaa. Jokainen jalkapalloharrastuksen joukkueessani lopettanut pelaajani on saanut minut miettimään mitä olisin voinut tehdä toisin, mutta minulla ei ole vastauksia.

Valehtelisin, jos väittäisin, että en enää koskaan valmenna – että en olisi mukana.

Kategoriat
jalkapallo kielenkäyttö kiroilu punainen kortti v***u valmentaja

Nollatoleranssi – osa 1

Viimeeksi tämän viikon keskiviikkona jouduin puuttumaan futiskentällä kielenkäyttöön. Olen varmaan leimautunut tässä kaupungissa jo jonkin asteiseksi moraaliseksi kielipoliisiksi.

Jos meillä on joukkueharjoitukset isolla ulokentällä niin että kentän reunalle mahtuu ulkopuolinen porukka pelailemaan tai muuten vain löhöilemään niin annan heidän olla melko rauhassa. Tarkkaa lukua en ole pitänyt mutta jos veikkaan, että kahdella porukalla kolmesta näillä vierailla on alapään sanasto erittäin hyvin hallussa, niin ei kovin vikaan mene. Vähintään tunnetaan se v***u.

Joka ikinen kerta puutun tähän ja vieläpä kohtalaisen kovaäänisesti. Vaihtoehtoja annan tasan yhden: kentällä ei kuulu enää yhtään v-sanaa tai siihen verrattavaa. Puuttumiseni saa reippaan oman ääneni käytön vuoksi aika hyvin huomiota koko kenttäaluella, muutaman ällistyneen ilmeen – mutta myös aina ja joka ikinen kerta tähän mennessä siistiytyneen puheasun ja sitä myöten luvan jatkaa pelailua. Futis on siis mukavampaa kuin v***uilu?

Suurin osa v-sanoista tulee oman epäonnistumisen jälkeen. Toki sekaan mahtuu myös tilanteita joissa pelaaja on pelin aikana kimpaantunut vastustajalle. Laukaus painuu maalin sijaan pusikkoon, harhautus kampittaa itsensä tai taitokisojen pomputtelu menee penkin alle. Ja kyllä, jokainen näistä on elävä esimerkki oikeasta tilanteesta kentällä johon olen puuttunut. Ikä- ja sukupuoli- sekä seurajakauma on laaja. Olen puuttunut niin pallokissoihin kuin kupsilaisiinkin. Aikuisiin ja lapsiin. Ja siltä väliltä.

Aina kun olen tilanteeseen puuttunut niin tähän mennessä se on kuitenkin ollut sellainen tilanne missä olen itse ollut auktoriteetti. Jos kenttä on pallokissojen varaamana, olen pelinohjaajana jossain pelissä tai valvomassa jotain taitokisarastia niin näen olevani myös vastuussa siitä että nollatoleranssia noudatetaan. Kentällä pitää käyttäytyä hyvin! Sivustakatsojana tilanne on toinen ja seuraan sitä yleensä vaivautuneena tuntien myötähäpeää – varsinkin silloin kun tuon tilanteen auktoriteetti on itse se jonka kielenkäyttöön jonkun tulisi puuttua…

Mutta niinhän se vain on, olemmepa sitten vanhempia tai valmentajia niin esimerkin me annamme. Onneksi saamme kuitenkin itse päättää millainen tämä esimerkki on.

Kategoriat
hävettää punainen kortti valmentaja vihainen

Voi meitä valmentajia

Tämän Puijonlaakson suosituimman jalkapalloblogin oli tarkoitus kertoa meidän perheestä ja sen toiminnasta jalkapallon parissa. Ajattelin jättää mehukkaimmat jutut sitten omaan elämänkertaani ja netota hyvät rahat. Mehukkaimmat jutut ovat tietysti toisista valmentajista ja tapahtumista kentän reunalta. Nyt en kuitenkaan malta olla avautumatta, niin härskiä on meno ollut tässä viikon sisällä kahdessa eri tapahtumassa. Jotain pitää tapahtua.

Moni urheilua seuraava muistaa kohut jääkiekon ympäriltä – jääkiekkokin on urheilua – joissa ottelussa on ollut jokin törkytaklaus ja sen jälkeen aletaan spekuloimaan sillä antoiko joku, yleensä valmentaja, ”komennon”. Telkkarista on nähty mm. kurkunleikkauseleitä ja vastaavia.

Nyt sitten loppui naureskelu lätkämaailman touhuille.

Viikko sitten eräs tyttöjen D13-ottelu äityi kieltämttä rumaksi. Tilanteissa ajeltiin vähän myöhässä ja välillä oikein reilusti myöhässä. Tuomarin olisi pitänyt puuttua niihin ajoissa. ”Ruma” ei kuitenkaan ole lähelläkään sitä mitä tämän Pohjois-Suomen piirin erään seuran valmentaja teki: ”Nyt tytöt aletaan mekin suojaamaan ja käyttämään käsiä. Näin, tällä tavalla, tähdätkää vaan naamaan.” Samalla hän näytti useaan kertaan esimerkkiä siitä miten kyynärpäällä lyödään toista naamaan. Toivottavasti penkillä istuneet puolenkymmentä tyttöä tunsivat edes myötähäpeää oman valmentajan käytöstä kohtaan. Minä tunsin raivoa.

Eilen D12-piirisarjan ottelussa teimme maalin. Vastustajan valmentajan mukaan pallo oli maalivahdin käsissä samalla kun hyökkääjämme potkaisi palloa. Minä ja tuomari olimme hänen kanssaan eri mieltä (oikeassa?), eli maali hyväksyttiin. Tästä suivaantuneena vastustajan valmentaja alkoi kovaan ääneen huutamaan ”Potkitaan mekin niitä käsille kun se on kerran sallittua!” Hän jopa väitti, että minä olen opettanut omia pelaajiani niin tekemään. Aika härskiä. Käsi ylös jos näin on käynyt. Pyydän anteeksi ja lopetan heti nämä hommat.

Loppukättelyssä annoin tälle valmentajalle vielä vinkin siitä mitä olen yrittänyt tytöille opettaa. Pallo ei ollut käytännössä kertaakaan meidän kenttäpuoliskolla vastustajan hallussa. Ei tainut hoksata.

Kun puhutaan tyttöjen, korkeintaan teinien, jalkapallopelistä, niin aika paljon näyttää olevan siinäkin panoksena. Ei kai mikään muuten tällaista selitä? Kyllä tällä intohimolla pitää tulla tulostakin.

No, jos jommassa kummassa pelissä olisi käynyt sitten niin että joukkue olisikin vahingossa tai tarkoituksella vahingoittanut toista, niin minä olisin kehoittanut menemään tekemään rikosilmoituksen. Toki tilanteen tasalla oleva tuomari olisi myös voinut hoitaa homman poistamalla uhkailijat kenttäalueelta ja tekemällä raportin piiriin…

Käytöksellä on sen törkeyden lisäksi ikävä kääntöpuoli. Jutut leviää, persoonat pistetään mieleen – ja yllättäen näitä joukkueita ei sitten kukaan enää halua nähdäkään missään. Ei omissa turnauksissa eikä harjoituspeleissä.

Kenen etu?

#vihainen

Kategoriat
fortum jalkapallo kups pallokissat tutor valmentaja

Valmentaja on aina oikeassa

Yksi vanhempien tehtävä joukkueessa on antaa valmentajille työrauha. Käytännössä kaikkien seurojen ja joukkueiden vanhempien säännöissä sanotaan, että valmentajat valmentavat ja vanhemmat kannustavat. Ilman tällaista työnjakoa valmentamisesta tai joukkuepelistä ei tule mitään.


Vanhemmilla on oikeus antaa palautetta joukkueen ja toimihenkilöiden toiminnasta joukkueen johdolle ja muille toimihenkilöille. Parhaiten vanhemmat voivat antaa palautetta osallistumalla itse joukkueen toimintaan talkoissa tai ottamalla jopa vastuuta joukkueen asioista toimihenkilönä. Joukkueen asioihin pääsee meistä jokainen helposti osallistumaan. Isompi kysymys onkin, onko vanhemmilla oikeus osallistua valmentamiseen ja antaa palautetta valmentamisesta?


Valmentaminen on vaikea asia, vaikka sivusta seuraavan sitä ehkä onkin hankala heti ymmärtää. Mitä isommaksi joukkueen koko kasvaa ja mitä vanhemmaksi joukkueen pelaajat tulevat, sitä vaikeammaksi valmentaminen muuttuu. Leikkimaailma-ikäisten eka-toka-luokkalaisten tyttöjen ja poikien kanssa pärjää helposti jokainen, mutta murrosikää kolkutteleva tyttölauma on jo ajatuksenakin pelottava. Ja nyt en tarkoita sitä, että pienille olisi helpompaa keksiä hyviä harjoitteita kuin vanhoille (päinvastoin?), vaan sitä miten pelaajien kanssa tullaan toimeen.


Juniorijalkapallossa valmentajat usein kasvavat joukkueen mukana. Isät ja äidit lähtevät toimihenkilöiksi ja valmentajiksi samalla kun oma lapsi viedään harrastuksen pariin. Jonkun on aina aloitettava pienimmästä ikäluokasta ja lähes aina tämän pelaajan isä, äiti tai molemmat lähtevät valmentamaan ja huoltamaan joukkuetta. Jos innostusta ja aikaa riittää sekä lapsella että vanhemmilla, niin silloin alusta aloittaneet valmentajat ja toimihenkilöt ovat mukana ”loppuun asti”. Mikä sen mukavampaa kuin lasten ja vanhempien yhteinen harrastus?


Alkuvuodet ovat yleensä jalka- ja potkupalloilun sekä päivähoidon sekoitusta. Ryhmässä on mukana enemmän ja vähemmän liikunnallisia junioreita. Suuri osa vanhemmista on kentän reunalla katsomassa miten harjoitukset ja pelit sujuvat. Mukaan tietysti mahtuu niitäkin, jotka käytännössä tuovat lapsensa ns. päivähoitoon, jotta voivat käydä kerrankin rauhassa kaupassa täyttämässä jääkaapin. Nämä alkuvuodet sujuvat mukavasti silloin, kun kenelläkään ei ole mitään kilpailullisia tavoitteita ja joukkueessa noudatetaan Kaikki Pelaa -sääntöjä. 5v5-peleissä jokainen pääsee väkisin mukaan peliin, kukaan ei jää ulkopuolelle.


Pelaajien kasvamista ja kehittymistä on mukava seurata. Toivottavasti sitä tapahtuu myös jalkapallo-otteissa eikä pelkästään lähestyvään murrosikään liittyvissä asioissa. Joukkueessa jatkaa moni alusta asti ollut pelaaja ja mukaan tulee vuosien varrella aina muutamia uusia perheitä mukavan harrastuksen pariin. Jotkut tietysti huomaavat, että jalkapallo ei ollutkaan heidän juttunsa ja etsivät jotain muuta tekemistä – vaikka minun on vaikea uskoa että mitään lähellekään yhtä mukavaa ja antoisaa löytyy…


Valmentajilla on täysi työ pysyä mukana kasvamisessa ja vaihtuvuudessa. Harjoitukset pitäisi saada suunniteltua ja vedettyä kaikille mielekkäällä tavalla niin, että pelaajissa tapahtuisi positiivista kehitystä. Joukkueessa voi olla mukana viisi vuotta harjoitelleita lapsia sekä juuri aloittaneita. Sama harjoitus harvoin käy näille ääripäille, mutta kyllä sekin on mahdollista. Vaikeampaa onkin se, että alusta asti mukana olleet ekaluokkalaiset ovat kasvaneet yläasteikäiseksi. Muutos on suuri myös pojissa, mutta tytöissä kasvu näkyy ehkä vieläkin selvemmin. Ryhmädynamiikan hallitseminen muuttuu hankalaksi kun mukavan nappulavalmentajan roolilla ei välttämättä enää pidetä koko joukkuetta ”kurissa”. Valmentajan on pakko olla tarpeeksi tiukka oikeissa kohdissa ja myös jalkapalloasioissa on vaadittava entistä enemmän niiltä jotka haluavat kehittyä.


Vanhemmat ovat yleensä omien lastensa parhaita asiantuntijoita. He näkevät heti kun lapsella on mukavaa tai jos vastaavasti jokin asia painaa lapsen mieltä. Jos lapsi on innostunut jalkapallosta ja itse halunnut olla mukana alusta alkaen, niin harvoin harjoituksissa on ollut ikävää. Usein mieltä alkaakin painaa jokin jalkapallon ulkopuolinen asia ja se heijastuu harrastukseen. Mieltä painavista asioista ei yleensä kerrota valmentajalle tai toimihenkilöille, vaikka se ehkä selittäisi miksi pelaajaa ei jalkapallo juuri sillä hetkellä kiinnostakaan.


Joskus taas vanhemmat huomaavat, että ennen niin innostunut lapsi ei jostain syystä olekaan lähdössä harjoituksiin samalla innolla kuin aiemmin. Ensimmäisenä tietysti tulee mieleen, että koulussa tai jossain muualla on sattunut jotain. Jalkapalloa ei osata epäillä möksötyksen syyksi, koska se on ollut aina lapsen suosikkiharrastus. Murrosikäisillä lapsilla on vahvoja kuvitelmia siitä mitä he ovat isona. He tietävät omasta mielestään tarkasti mitä heidän tulee tehdä, jotta saavuttavat unelmansa, tulevat samanlaiseksi kuin idolinsa. Vanhemmat voivat tukea lapsensa unelmia niin kuin järkeväksi näkevät.


Jalkapallo on joukkuepeliä. Jos kaikki pelaajat haluavat uudeksi Messiksi tai Lauraksi, niin yhdessä turnauksessa saatika ottelussa kaikkien toiveita ei voi paraskaan valmentaja täyttää. Jos joukkueessa ei ole yhtään, joka haluaa uudeksi lempinimekseen Iker tai Jässi, niin maalivahti joudutaan varmaankin arpomaan jokaiseen otteluun erikseen. Pelipaikat ottelussa määrää valmentaja oman harkintansa mukaan. Hyvä valmentaja ottaa varmasti huomioon pelaajiensa toiveet. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että jos joku haluaa olla aina puolustaja, niin kyseistä pelaajaa ei joskus laitettaisi ”puoliväkisin” hyökkäykseen. Eri pelipaikat avartavat näkemystä jalkapallosta ja muutama peli hyökkääjänä voi tehdä ihmeitä puolustajan sijoittumiselle jatkossa.


Sooloilu ei vie joukkuepeliä eteenpäin ja valmentaja on osa joukkuetta. Jos valmentaja ei ota riittävästi huomioon pelaajiensa toiveita se alkaa näkymään suorituksissa kentällä – ja varsinkin kentän ulkopuolella harjoitusten ja pelien jälkeen. Kun joukkueessa on pelaajia pari-kolmekymmentä, niin on varmasti vaikeaa tasapainolla kaikkien kanssa niin, että kukaan ei tunne omia toiveitaan lytätyiksi, mutta myöskin niin ettei muut katso, että jotain pelaajaa suositaan. Pahinta mitä valmentaja voisikin tehdä, olisi suosia omaa lastaan – sen huomaisivat muut pelaajat sekä vanhemmat. Jokainen meistä, valmentajat mukaan luettuna, kuitenkin toivoo omalle lapselleen vain parasta – koska olemme oman lapsemme parhaita asiantuntijoita.


Joukkueen hallitseminen nappuloista semi-aikuisiksi on varmasti haasteellinen mutta antoisa tehtävä joukkueen valmentajille ja toimihenkilöille. Monen vuoden prosessi ei onnistu ilman valmentajien, toimihenkilöiden ja vanhempien yhteistyötä. Valmentajien ja toimihenkilöiden velvollisuus on kuunnella vanhempia heidän lastensa asioissa. Vanhemmilla on oikeus esittää toiveita ja mielipiteitä heidän lastensa pelaamisesta ja ylipäätänsä harrastamisesta. Suurin oikeus kaikista on kuitenkin lapsilla itsellään – ja häntä tulee kuunnella yksilönä sekä meidän vanhempien että toimihenkilöiden ja valmentajien. Juniorijalkapallo on lasten laji, ei vanhempien tai toimihenkilöiden ja valmentajien. Kuitenkin se miten hyvin ja oikeudenmukaisesti me lapsiamme ja toisiamme kohtelemme, määrittelee sen mitä me olemme vanhempina.