Ei mitään muistikuvaa, mutta luulisin, että ehkä 1993 – tai 1994. Tuolta vuodelta on minun ensimmäinen pelipassini Siilinjärven palloseurasta.
Sitä ennen jalista, futista ja potkupalloa tuli pelattua viikoittain Kehvon koulun kentällä ja omassa pihassa. Pihassa olevan navetan seinään isä laittoi laudat tolpiksi ja ylärimaksi. Peltikatolta kaatuva vesi hakkasi tuon maalin edustan aina kivikolle, joten siihen kärrättiin sahanpurua hieman lievittämään maalivahdin osuutta. Pihassa ei käytetty sanontaa ”ei osu edes ladon seinään”, vaan puhuimme oikeasti navetasta. Navettaan ei aina osuttu tai sitten pallo lensi jopa sen yli. Takana oli nokkosia, joten osumatarkkuutta kannatti opetella ennen voiman hankintaa. Yhtään kehumatta, aika hyvä oikea jalka tuolla keinoin tulikin.
Jos tarkkoja ollaan, niin olihan minulla varmaan jokin korttelipassi jo aikoinaan Ruotsin puolella kesällä 1983. Yhden kesän ennätin veljeni Arin kanssa pelata paikallisessa suurseurassa Fagerstassa ja käytiin ainakin kerran voittamassa paikallisvastustaja Norberg. Tai sitten hävittiin. Jos ura olisi SiPSistä jatkunut suoraan euroopan mahtiseuroihin, niin sitten olisi mietitty tarkkaan mihin seuraan kasvattajarahat olisivatkaan menneet… Lehtiin olisi levinnyt joukkuekuva kesältä 1983 jossa eturivin reunassa hieman muista erillään oli aika ujon näköinen muita nuorempi pieni poika kesäblondissa tukassaan.
Niin – kuten ehkä jo huomasitte, niin kyse ei ole tämän kauden pakettiin pistämisestä. Jatkakaa lukemista omalla vastuulla, nimittäin seassa saattaa vilistä ihan oikeitakin nimiä. Ainakin nimimerkkejä. Tarina voi olla pitkä ja tylsä niin kuin Pelén elämänkertakin. Minä vaan en tienaa tälläkään mitään ja jaan sen teitä säästellen ehkä jopa neljään osaan. Lisäksi tarina saattaa sisältää niin aihevirheitä kuin aikajanavirheitäkin. Luulisin kuitenkin kaiken menneen ehkä näin – ainakin itsekehujen kohdalla.
Kehvon koulun porukalla pelattiin niin tosissaan kuin vain kylän pojat pystyvät pelaamaan ilman seuran perustamista. Seurakin kyllä aikoinaan perustettiin, mutta sen nimeksi tuli Rökäletappio – eikä se kuulu tähän blogiin. Kyläporukalla käytiin pelaamassa Siilinjärven puulaakia ja kinkkuturnauksia sekä Jalkapallopeijjaisia, joukkueen nimi oli mielikuvituksellisesti Potku. Puulaaki joskus voitettiin ja kinkkuturnauksessakin taisi tulla jonakin vuotena hopeaa. Näytöt riittivät siihen, että SiPS yritti värvätä minut väkisin mukaan oikeisiin peleihin. Eihän käynyt päinsä, että kylän pojat maaseudulta pyörittelevät ison kirkon edustusjoukkuetta harjoitusturnauksissa… Itse pelailin tuohon aikaan enemmän puolivakavissani lentopalloa enkä tarttunut houkutuksiin. Veljeni Ari siirtyi kuitenkin SiPSiin ja olisikohan siitä mennyt sitten vuosi kun minäkin lopulta tunnustin olevani jalkapalloilija ja lähdin pelaamaan oikeata jalkapalloa.
SiPSin porukka oli osittain tuttua ja siihen oli helppo mennä mukaan. En muista pelasinko aina numerolla 15, mutta sain sen kun muistaakseni Kassu siirtyi muistaakseni Nilsiään, muistaakseni. Kassulle oli jo tilattu pelikamat, paidat ja collaget ja ne jäi sitten ylimääräiseksi ja sitä kautta minulle.
Isolle kentälle siirtyminen vei luonnollisesti vähän aikaa. Piti tottua siihen, että tilaa on joka puolella paljon jos sitä vaan osaa käyttää. Joukkuetta valmensivat tuolloin Pantse ja Sälli joiden mielestä olin vähiten tiellä laitapelaajana. Tosin siellä minun nopeudellani pystyi myös ohittamaan kenet tahansa kunhan muisti ottaa pallon mukaan – tai siis laittaa tarpeeksi pitkä tikkarin.
Peli alkoi sujumaan melko hyvin heti alkuvuodesta 1995 – silloin tuntui, että kaikki onnistui kunnes kesäkuussa napsahti. Pelipäivä oli kuuma ja nesteytys oli taas kerran huono ja minua vaivasivat krampit niin kuin koko urani ajan. Ne eivät sinällään juuri haitanneet, mutta yhdessä puskutilanteessa jalkani jäi kahden vastustajan väliin ja se sattui. Makasin maassa jalkaani valittaen ja huoltajakaksikko Sälli ja Heku tulivat nopeasti paikalle. Kumpikohan lie joka huomasi että valitan jalkaani ja oletti siinä olevan taas kramppi. Tukeva ote säären ympäriltä ja alettiin painamaan nilkan kautta pohjelihasta pitkäksi. Tuolloin musteni silmissä mikä selittyy sillä kun parin päivän päästä rtg:ssä selvisi, että minulla olikin pohjeluun murtuma. Kaverit vaan kertoivat, kun Sälli ja Heku huomasivat jotain olevan oikeasti rikki, niin he kantoivat sitten minut kentän laidalle – samassa tohinassa Heku suhautti kylmäsprayllä omaan silmäänsä kun laittoi sen tippunutta korkkia paikoilleen. Sellaista sattuu.
En tiedä kuinka paljon tuo huoltotoilailu lopulta vaikutti, mutta koko kesä meni jalkaa parannellessa. Murtuma oli ihan pohjeluun yläosassa ja ainakaan tuolloin jalkaa ei kipsattu. Annettiin vain kepit ja tiukka sidos nilkkaan. Vuoden 1995 juhannuksena pojat tekivätkin minusta kuskin itselleen, kun en kipulääkkeiden ja keppien kanssa voinut kunnolla osallistua muihin rientoihin. Ongelma vaan oli se, että jalka oli niin kipeä, ettei sillä pystynyt painaa polkimia pohjaan… Mitä nyt Snellmanin Henkan Toyota Tercelissä oli niin löysä kytkin, että hammasta purren sitä pystyi käyttämään. Saattoi näyttää Rauhalahdessa hienolta kun porukka purkautuu pienestä Tercelistä ulos ja kuski jatkoi matkaa keppien kanssa…
Lopputulos oli viimein se, että jalka vaati kunnon hoitoa, ja siihen Mahlamäen Seppo sitten ohjasikin. Loppukaudesta taisin päästä vielä muutaman pelinkin pelaamaan. Kipu lähti jalasta lopullisesti vasta sitten, kun vastoin varsinaisen huoltajan (nimi ei tule enää mieleen, mutta se puutarhuri) ohjeita en ottanutkaan enää hänen tekemää teippausta.
Seuraava kausi oli SiPSiltä loistava ja noustiin nelosesta kolmoseen. Oma kausi oli jo lähtökohtaisesti huono, sillä kesällä 1996 aloitin asepalveluksen Haminassa asti. Sieltä ei käyty iltalomilla joukkueen mukana harjoittelemassa eikä sitten viikonlopun peleissäkään tullut kovin paljoa peliaikaa. Kauden viimeisen pelin jälkeisestä saunaillasta jäikin mieleen Törrösen kaksoisveljesten tulkinnat Janne Hurmeen Kirjeestä sekä Jiin Väinöstä… Joistain SiPSin saunailloista jäi ehkä muutakin mieleen, mutta tuossa nyt ne tärkeimmät.
SiPSillä oli tapana järjestää myös kauden päätösristeily. Käytiin Ruotsin puolella asti katsomassa millaista on oikeassa jalkapallo-ottelussa. Kaikki tosin eivät päässeet, sillä SiPSin verkkatakki ei avannutkaan terminaalissa ihan kaikkia ovia. Joku väittää, että Jäppisen tukkatyylilläkin olisi ollut osuutta asiaan, mutta tällä väitteellä ei kai ole silminnäkijähavaintoja takanaan.
SiPSin kausi kolmosessa vuonna 1997 oli aika fiasko. Siihen lähdettiin suurin elkein ja tehtiin jopa pelaajasopimuksia ja niihin kytkettiin pinnarahojakin. Minun pahvissani ei henkilökohtaisia pinnarahoja näkynyt eikä niitä siihen olisi ehkä kuulunutkaan. Sekun ruuti oli märkää ja Hynysen Timppaakaan ei muistaakseni paljoa näkynyt joten maalinteko ontui. Edellisellä kaudella nelosessa Timppa tuli toiselle puoliajalle kentälle ja teki seitsemän maalia joista viimeisen pyörittämällä pari-kolme-neljä vastustajaa mokkeineen solmuun, istui pallon päälle maaliviivalle josta tönäsi pallon sisään. Keltainen kortti. Näitä ei siis enää kolmosessa nähty ja visiitti jäi yhden kauden mittaiseksi.
Itse muutin opiskelujen ja vaimokkeen perässä kesällä 1997 Kuopioon. Harjoitusinto lopahti kyytijärjestelyjen hankaluuteen ja ehkä totuuden nimissä muutkin asiat kiinnostivat. Kaudella 1998 peliaika väheni ja väheni ja jossain vaiheessa tuli katsottua kokonaisia otteluita penkiltä. Jos joukkue olisi pelannut hyvin ja voittoja nähty, niin ehkä olisin tuon sulattanutkin, mutta tulos oli huono. Annoin sitten ymmärtää, että jos ei peliaikaa kuulu, niin on minulla muutakin tekemistä kuin katsoa ponnetonta potkupalloa. En ollut tarpeeksi iso stara, jotta tuolla kommentilla olisi ollut mitään merkitystä.
Kausi 1999 jäi minulle viimeiseksi SiPSin edustusjoukkueen paidassa. Tuolta kaudelta minulla on vain yksi muistikuva ja sekin liittyy loukkaantumiseen. Huhtikuun 2. päivä pelasimme jotain ottelua keskuskentällä. Nykyisen Kuopion keskuskentän vanhan tekonurmen paikalla oli silloin oikea kunnon betonihiekkakenttä isoine kivineen. Jossain tilanteessa pääsin kovaan vauhtiin mikä pysähtyi rumaan taklaukseen ja putosin suoraan polvilleni. Hiekkahousuista ei ollut mitään apua ja vasen polveni aukesi verta vuotaen. Päivystyksessä riekaloituneesta kudoksesta poistettiin hiekanjyviä ja jäljelle jäi arpakuution kokoinen reikä. 4. huhtikuuta syntyi Iina joka joutui pienikokoisena vähäksi aikaa vastasyntyneiden teho-osastolle. En kertonut hoitajille mitään siitä, että polvestani puuttui nahka ja se märki aika paljon. Minulla ei olisi varmaan muuten ollut mitään asiaa osastolle hoitamaan Iinaa. Tuosta jäi muistoksi ikuinen arpikudos polviin sekä loistava vinkki Niksi-Pirkkaan: ”Märkivää ihokudosta on hyvä peittää ja hoitaa rintaliivien imetyssuojilla”.
Muistot noista vuosista ovat pääasiassa hyviä. Muutama maalikin per vuosi tuli tehtyä, joista päällimäisenä muistan pelin Rautavaaralta Raikua vastaan. Silloin pelattiin nelosta ja olimme selkeä sarjajohtaja ja Raikulla korkeintaan pari pistettä. Olisikohan kausi ollut juuri tuo nousukausi 1996. Yllättäen olimme ensimmäisen viiden minuutin päästä 1-0 tappiolla takkiauki-lähdön jälkeen. Tuo jo aiemmin mainitsemani puutarhuri-huoltaja tuli vasta silloin pukukopilta kentälle ja järkkäri pyysi häneltä pääsymaksua. KYLLÄ – Raikulla oli pääsyliput nelosdivaripeleihin ja siellä oli sentään yleisöä! Kun hän oli selittänyt olleensa SiPSin joukkueen jäsen, niin portilla oli naureskeltu, että menehän kannustamaan nyt kun tarvitsette kaiken avun… No peli kuitenkin päättyi sitten meidän voittoon 1-14, ja se maali. Tilanne oli varmaan jo 1-9 ja Kouvolaisen Olli pisti alakerrasta pitkän pallon ja se näytti lentävän suoraan kolmen vastustajan keskelle noin 25 metriin. Itse juoksin jostain kaukaa ja otin pallon heidän keskeltään, kiersin maalivahdin ja pistin tyhjiin. Maali ei ollut tarkemmin mietittynä (ja varsinkaan kerrottuna) kovin erikoinen, mutta kyllähän se mieleen jäi kun Ola monta kertaa ihmetteli Pikku-Tarinan saunan lauteilla, että miten joku oli niin nopea että pystyi siitä välistä pallon vielä hakemaan… Tänä päivänä junnukoutsina kannattaakin muistaa, että vanhempien pelaajien kehut ja sanomiset voivat olla todella tärkeitä ”meille nuorille”.
Pantse, Sälli ja Heku sekä Jäppinen. Velipoika Arska, Törrösen kaksoset, Mustang-Aki ja Lese. Koistisen veljekset ja kolmas pyörä (naaman muistan, nimeä en) sekä kolmas Koistinen eli Kari. Rohe, Kassu, Korhosen Vesku ja Ola. Seku ja Timppa. Laasanen, Ryhis ja Julle. Pakko meitä oli olla enemmänkin – ai niin, ainakin kivitaskut (tarinan jätän kertomatta) ja ehkä joitain muitakin. Kiitokset teille jotka opetitte poikaa pelaamaan isolla kentällä – ja joitakin minä jo opetin?
Seuraavassa osassa voitte lukea siitä miten päädyin lähtemään SiPSistä ja mitä vaiheita siihen liittyi. Homma ei mennyt ihan sormia napsauttamalla enkä tainut itsekään olla aina varma siitä mitä halusin…
Alla on kommenttikentät. Antakaa palaa jos mielessä on jotain noilta vuosilta sinivalkoisissa.