Kategoria: sips

Kategoriat
hippo iisalmi kpv ospa pallokissat sips tou turnaus wasa footballcup yli-ikäisyys

Keinolla millä hyvänsä

Toisen kerran peräkkäin ajattelin vähän puuttua toisten tekemiseen. Ei ole hyvä merkki mutta mielestäni tämä tyttöfutiksen ongelma vaatii vähän avautumista.
Olimme viime viikonloppuna Vaasassa asti 04-tyttöjen turnauksessa, aina niin aurinkoisessa Wasa Footballcupissa. Kaiken kaikkiaan loistava tapahtuma niin järjestelyjen kuin pelienkin osalta – ainakin meidän tasaisesti jaetulle kolmelle 04-joukkueelle. Okei, tunnustetaan nyt heti että yksi joukkueistamme olisi voitu varmaan periaatteessa diskata, sillä siinä pelasi turnaussääntöjen vastaisesti yksi 04-syntynyt ei-kissa. Tosin tähän oli saatu suullinen lupa turnausjärjestelijältä.
Vaasan turnaus kuului meidän kausisuunnitelmaan ”kaikki lähtee ja pelaa ja kaikilla on hauskaa – tehdään jotain kivaakin” -turnauksena. Toki Pohjanmaan joukkueiden taso on selvästi heikompaa vaikkapa verrattuna Helsingin tai Uudenmaan joukkueisiin eikä sitä vasten ajateltuna jonkin meidän joukkueen menestyskään olisi ollut ihme. Hyvä draivi päälle, sillä pääsee pitkälle.
Alkusarja meni kuitenkin vain yhdellä joukkueella kolmesta suunnitelmien mukaan joten kaikki paineet niskassaan valkoisen joukkueen tytöt lähtivät puolivälieriin Oulunsalon Pallon sinistä joukkuetta vastaan. Meidän valmentajat tekivät luonnollisesti taustatyötä ja spekulointia. OsPan toinen joukkue oli hävinnyt alkusarjansa reilusti ja tämä sininen taas pääsi puolivälieriin lohkojen parhaana kakkosena laskematta maaliakaan. Herättää aina epäilyksen kilpa- ja haastejoukkueista. Sen lisäksi sinisen joukkuelistalta löytyi yksi 2003-syntynyt, eli yli-ikäinen… Tytön nimi löytyi myös OsPan 03-joukkueen sivuilta, eli ei mikään uusi pelaaja?
Ei anneta spekulaation häiritä, pelaahan osa meidänkin joukkueen tytöistä 03-piirisarjaa ihan hyvällä menestyksellä. Kentän reunalla pelin alkaessa tämän yli-ikäisen pelinumeroa ei kuitenkaan näy kenenkään selässä. Mokella tosin ei ole numeroa ollenkaan ja nimikin täsmää. Katseltiin sitten huuli pyöreänä parasta näkemäämme 2003-syntynyttä maalivahtia joka poimi pelissä marjoja ja avasi pelin lähes aina pitkällä melkein meidän maalille asti. 0-0 ja hävittyjen rankkien jälkeen OsPan valmentaja sitten tunnusti että joo oli heillä mokkena yli-ikäinen pelaaja, mutta piirin luvalla, tietysti. Ihmeellistä vaan kun Pohjois-Suomen piirin www-sivuilla ei tätä lupaa näy vaikka listaus on piirijohtajan mukaan ajan tasalla… Ehkä se oli sitten sitä muunneltua totuutta. Lopulta OsPa sininen voitti turnauksen päästämättä maaliakaan ollen siis varmaan yksiselitteisesti paras 04-joukkue?
Wasa Cupin sivuilla jokainen joukkue kävi ennen turnausta syöttämässä turnausjärjestelmään pelaajaluettelon. Yksi pelaajan vapaaehtoinen tieto oli syntymäaika. Osa joukkueista syötti sinne syntymäpäivän, osa syntymävuoden ja jotkin eivät syöttäneet mitään. Kolmella joukkueella joilta löytyi tästä listasta syntymävuosi oli mukana 2003-syntyneitä: jo mainitun voittajan OsPa sinisen lisäksi FC Sportilla ja Solf IK:lla. Näiden sijoitukset olivat hopeaa ja pronssia…
Vastaavia tunteita herättänyt turnaus oli Iisalmen Klubi-36:n viime vuoden Girls’ Cup 2014. KPV tuli sinne 2004 sarjaan omalla 03-04-joukkueen kilparyhmällä tasonmittaukseen. Kun kokkolan tytöt paistattelivat voittajina onnellisten vanhempien salmavalojen loisteessa minulle tuli mieleen lähinnä sana myötähäpeä. Jälkeen päin olen miettinyt kenen tasoa nuo pelit sitten mittasivat eikä vastaus mielestäni ole ainakaan KPV.
Meillä päin joukkueet tekevät toisin. Jos mukana on 03-syntyneitä, niin silloin mennään 03-sarjaan eikä 04. Tai jos mukana on pari 04-syntynyttä niin silloin pelataan heidän mukaan eikä 05-sarjassa. ToU ja SiPS tästä hyvinä esimerkkeinä niin piirisarjoissa kuin turnauksissakin. Toki menestys on vaatimatonta mutta rehellistä – ja enpä ole pitkään aikaan toisten menestyksestä ollutkaan niin iloinen kuin SiPSin 05-joukkueen pronssimitalista Vaasasta oman ikäisten ja nuorempien voimalla! Samoin Pallokissojen 98-joukkue on aikoinaan voittanut Wasa Cupin vaikka heillä olikin mukana ALAIKÄINEN mokke.
Minulla ei ole oikeasti mitään yli-ikäisyyslupia vastaan silloin kun niitä anotaan ja annetaan oikein perustein. Käytännössä suurin osa näistä pitäisi olla ns. juuri lajin pariin tulleiden lupia ja sairauteen tai kehitykseen tai muuhun vastaavaan liittyviä erityislupia. Piirien luvat ovat yli-ikäisyyssäännösten mukaan voimassa koko maassa. Silti esimerkiksi Vaasan tai Keski-Pohjanmaan piirit eivät julkaise sivuistoillaan yli-ikäisyyslupia – miten turnausjärjestelijät voivat edes tarkistaa näitä? Toki turnaussäännöissä voi olla myös mahdollisuus turnausjärjestäjän myöntämiin yli-ikäisyyslupiin. Esimerkiksi Jyväskylän Hippo-turnauksessa tämä lupa pitää pyytää kaikilta sarjan joukkueilta jolloin tilanne on reilu ja kaikille avoin.
OsPan tai KPV:n touhulle ei sitten minulta ymmärrystä riitäkään eivätkä he sitä varmaan kaipaakaan. Elämme selvästi ihan erilaisessa maailmassa mm. reilun pelin ja voittamisen tärkeyden suhteen – tai ainakin millä keinoilla voittamista voi tavoitella. Saattaakin olla, että valmennamme tyttöjä ihan eri ajatuksella. En tunne heidän tyttöjään enkä osaa sanoa miten 03-syntynyt tyttö nauttii ja iloitsee 04-sarjan kultamitalista? Voihan se olla tosi hienoakin.
Miksi minä valitan tällaisesta pikkuasiasta? Siksi kun minua harmittaa että reilulla pelillä ei taida pärjätä. Minua harmittaa se, että valehdellaan päin naamaa olemattomista luvista. Minulle henkilökohtaisesti kyllä riittäisi se, että peli on hyvää, siinä tehdään niitä asioita joita on harjoiteltu, pyritään syöttelemään alhaalta lähtien, pelin avaus, levitys, murtautuminen – eikä pitkää palloa mokelta mokelle. Se riittäisi minulle mutta tytöt ansaitsisivat hyvästä ja reilusta pelistä myös palkinnon. Samoin tämän ikäisillä on jo hyviä kilpakutsuturnauksia joihin päästäkseen pitäisi olla jotain muuta turnausmenestystä. Pitäisi kai joskus voittaa.
Onneksi minulla on hyvät suhteet meidän 03-joukkueeseen – tosin sen parhaat pelaajat käyvät 02-joukkueen mukana…

— PÄIVITYS 13. heinäkuuta 2015, yliviivattu tulkinnan varaiset sanat.

Sain sähköpostiini vastineen OsPan valmentajalta – olenkin erittäin iloinen että blogiani luetaan jossain.

Vastineen perusteella haluan täsmentää, että OsPalla oli 2003-ikäiselle pelaajalleen turnausjärjestäjän lupa. Lupa oli saatu sillä perusteella, että muutama 2004-2005 -tyttö oli estynyt tulemaan mukaan ja yli-ikäisyydellä turvattiin joukkueiden osallistuminen turnaukseen. Käsitys siitä mitä piirin yli-ikäisyysluvasta on sanottu ja kuultu on vähän ristiriitainen, mutta OsPan valmentajan tarkoitus on ollut sanoa että yli-ikäisiä saa olla piirin tai turnausjärjestäjän luvalla. Kyseessä siis ei ole ollut muunneltua totuutta eikä missään nimessä valehtelua vaan murre-erosta johtunut väärinkäsitys.

OsPa ei myöskään ole millään tapaa piilotellut yli-ikäistä pelaajaansa, kuten tekstissänikin mainitsen, sen pystyi kuka vaan tarkistamaan heidän pelaajaluettelostaan – niin mekin teimme. Toki OsPalla kuten muutamalla muullakin joukkueella oli mukana myös 2005-syntyeitä pelaajia. Mm. hopeaa saaneella FC Sportilla ja pronssia saanella Solf IK:lla.

Kiitokset OsPalle korjauksista – mielipiteeni jätän kuitenkin paikoilleen!

Kategoriat
Harjamäen Teräs HarTe jalkapallo pallokissat sips

Pitkä kausi paketissa – osa 4

Niin, Tapsa päätti pitää välivuoden Barcasta kauden 2003 jälkeen ja koko joukkueen taru tuntui olevan lopussa. Missä pelata seuraavalla kaudella?

Jossain vaiheessa sain soiton Niskasen Pekalta – hän oli pistänyt pystyyn uuden seuran ja joukkueen ja Tapsa oli kai käskenyt ottaa sinne parhaat pelaajat mukaan. Jostain syystä sitten minullekin soitettiin ja toki olin siitä tietysti tosi otettu. Barcasta tuli sitten ainakin Korde ja Erkka – parhaimmisto olikin aika huippua! Uusi seura piti kotipaikkanaan Siilinjärveä ja oli nimeltään Harjamäen Teräs, HarTe. No ei nimi seuraa pahentanut.

Ennen HarTea vielä yksi juttu joka ehkä jäi viime osasta uupumaan. Tämän jutun ajoittaminen on kuitenkin äärettömän hankalaa, mutta luultavasti vuosi oli joko 2003 tai 2004. Hankalaksi sen tekee myös se, että muistikuvissani pelasin tällöin SiPSin kakkosjoukkueessa ”höntsävitosta”. Nyt kun tätä historiikkia on kirjoittanut, niin olen vain entistä epävarmempi siitä milloin tämä oli ja mikä paita minulla oli päälläni… Mutta se juttu on tärkein – ja jos joku muistaa nuo yllä olevat detailjit kuntoon, niin korjatkaa!

Niin, kerran vastassa oli Litmasen soralla jopa tulevia Veikkausliigatähtiä ottelussa SC KuFu:n B-junnuja vastaan (Wikipedian mukaan Atik valmensi sitä kauden 2002 jälkeen). Ottelu oli kaikin puolin ”äänekäs” ja ehkä ei muutenkaan ihan sopiva lapsille. Kun Atik sitten vaihtoi Pelen pois kentältä sanoilla ”mene vaihtoon vähäksi aikaa rauhoittumaan” heitin sukujuuria tuntematta ”meillä tuollaiset laitetaan kotiin asti kasvamaan”.

Kyseisen joukkueen B-junnujen toiminnasta käytiin myös keskustelua foorumeilla, mikä oli aika uutta tuohon aikaan. Muistelen, että foorumi oli Itä-Suomen piirin ylläpitämä ja siihen pystyi kirjoittamaan rekisteröitymättä. En tiedä löytäisikö joku näitä vanhoja jo julkisesta verkosta hävitettyjä juttuja mistään – kansallisaarteita, mielestäni. Joka tapauksessa peliä puitiin myös foorumilla enkä siihenkään tai kirjoituksiini kiinnittänyt juuri huomiota. Vasta parin vuoden osasin hävetä kun luin IltaSanomista legendan pojan päässeen KuPSin rinkiin.

Ja sitten HarTeen.

HarTen alkuajoista ei kyllä ole kovin paljoa muistikuvia. Pelattiin varmaan niin kuin ennenkin vaikka Pekka yritti saada meistä enemmänkin irti. Taisi ottaa jalkapallon jo silloin välillä ihan tosissaan. Joukkue koostui meistä oikeista pelimiehistä ja sitten Pekka haali myös kaikki Itä-Suomen tuomarit joukkueeseen. Menestyksen piti tällä tavalla olla taattua varsinkin kun Mikko ”Udi” Uotinen osallistui valmennusrinkiinkin. Joukkueessa oli kuitenkin aika erilaisia tavoitteita. Itse olin jo muutaman vuoden tyytynyt siihen, että harjoittelen kun jaksan (korkeintaan kerran viikossa – tai kuukaudessa – tai kaudessa) mutta peleihin koitan aina päästä. Jotkin harjoittelivat kovasti mutta eivät päässeet peleihin. Valmennus oli kuitenkin mukana täysillä eikä se ollut kaikkien mieleen. Oma tapani oli jo tuolloin: tosissaan mutta ei vakavasti,

HarTella oli jo alusta asti omat www-sivutkin. Ensimmäiset taisivat hävitä Venäjälle kun joku unohti maksaa domain-rekisteröinnin jatkon ajallaan. Olisi kai se osoite saatu takaisinkin muutamalla tonnilla, mutta tähän ei suostuttu. Uusi osoite hankittiin ja nykyisillä sivuilla on otteluraportteja sekä kuvia vuosien takaa. Nähtävästi parhaista muistoista ei ole raportteja kirjoitettu, joten pitää muistella niitä vähän.

Erotuomareiden tuleminen joukkueeseen oli silmiä avaava tilanne. Miten ihmiset, lähinnä Udi, jotka pilli taskussa ovatkin ihan erilaisia kuin pelipaita päällä – tai siviilissä? Tai miten erotuomarina toimiva voi kentällä pelatessaan huutaa niin paljon tuomarille..? Ensimuistokin Udista oli kun hän vihelteli miten sattuu vielä pelatessani Barcassa; ”nyt oli viimeinen hyppy tai annan varoituksen”, kun olin kaatunut tilanteessa oikeasti aika helposti – mutta pelasin ensimmäistä peliä nilkan nivelsiteiden revähtämisen jälkeen vahvasti teipattuna ja vastustaja kopsautti kipeään paikkaan. Udin kunniaksi pitää kuitenkin sanoa, että aika hyviä raportteja hän peleistä kirjoitteli!

Siilinjärvelle saatiin myös paikallispelejä kun Real Siilinjärvi perustettiin. Taisipa Myöhäsen Panukin jonkin pelin siinä pelata. Vitosessakin paikallispelissä on aina hyvä tunnelma ja kentällä pelataan aina vähän kovemmin! Viimeisinä vuosina HarTen maalilla kävi Myöhänen jr. Tuolloin alkoi jo tuntumaan vähän vanhalta…

Kausi 2009 jää muistoihin oman urani huippuna – ensimmäisen ja viimeisen kerran voitin oman joukkueen maalikuninkuuden tehden kuusi maalia. Se on alasarjoja lähes kaksi vuosikymmentä pelanneelle kova juttu. Kuusi maalia vitosessa ja seuraavat jäivät neljään… Ei taisteltu noususta, mutta ei myöskään tippumisesta.

HarTen historiassa pidän varmasti lisäksi yhtä kärkipaikkaa, vaikka mitään virallista tilastoa HarTella ei olekaan. Pelinumeron 15 fanipaitoja on myyty enemmän kuin muita yhteensä. Ja se on paljon se. Oma aito game-worn -pelipaita sen sijaan lähti Udin mukana Englantiin asti eikä sitä ole sen jälkeen näkynyt. Mihin lie vaihtoi, mutta minä en siitä kostunut mitään. Luultavasti teki aika hyvät kaupat…

Talvipiirisarja päättyi kaudella 2010 meidän osaltamme finaaliin asti. Vastaan saapui nelosdivarin MPR jonka peräsimeen Udikin oli jo siirtynyt. Finaali oli ensimmäinen ottelu jossa pelasin ja jonka joku kuvasi ja minkä näin. Tai siis MPR kuvasi ja videon saaminen Udin kautta kesti varmaan vuoden verran. Ja sittenkin sain vain ensimmäisen puoliajan. Mielelläni olisin nähnyt toisenkin… Pitäisiköhän minun tehdä siitä nyt samanlainen kysely itselleni kuin mitä laitan Pallokissojen 04 -tytöt tekemään omista peleistään?

Pientä kipinää itse sain peleihin kun hankin vuonna 2012 nyt jo valitettavasti kaatuneesta Sportiasta nappikset joiden sisään sai älysirun – siis micoach-askelmittarin – jolla omasta pelistä sai tilastoa. Vihdoinkin näki tuliko kentällä vaan seisottua vai liikuinko yhtään. Parhaimmillani matkaa tuli vajaat 8,5km, vai pitäisikö sanoa pahimmillaan kun kerran puolustuksessa pelasin… Yhtään verrokkitulosta muihin meidän pelaajiin tai muihin vitos-nelosdivaripelaajiin minulla ei ole, joten nuo mittaukset jäivät vain omaksi ilokseni.

Viimeisimmät vuodet menivätkin jo aika selvästi harrasteluna. Muutama pelaaja harjoitteli (=pelaili) ympäri vuoden kuopiolaisen Star Team -joukkueen kanssa. Muut olivat sählyn pelaajia joille jalkapallo oli vain kesäharrastus. Myös SiPSin kanssa tehtiin jotain farmisopimuksia jotta saatiin pelaajia kasaan. Minulle se oli lopulta vain neljä-viisi peliä kaudessa. Pahinta oli tunnustaa itselle, että ei edes kauheasti harmittanut jos peli jäikin väliin.

Suomalaisessa jalkapallokulttuurissa on hienoa, että oikeatkin pelimiehet jäähdyttelevät jossain. Kuopion keltamustissa näytti olevan pelaajapolkuna Veikkausliigasta vitosdivariin, HarTelle kun vastaan  saattoi tulla Iljaa yms. Hienoja hetkiä myös näin uran loppupuolella – eikä siinä vitosessa ja veikkauksessa nyt niiiin iso ero ole kuin luulisi, eihän?

Vuosien aikana HarTessa on pelannut pitkä liuta eri tasoisia pelaajia. Kaikkien kanssa tulin mielestäni vähintään jotenkin toimeen ja joidenkin kanssa ollaan edelleen vähintään viikottain jossain tekemisissä. Pekan kanssa on pitkä ja vaihderikashistoria myös jalkapallon ulkopuolella ja historiaa kirjoitetaan jalkapallon parissa varmasti vielä vuosia. Tero Karjalainen on edelleen vahvasti mukana Pallokissoissa. Tero Saksmanin jälkikasvu aloitti pelaamaan valmentamassani Pallokissat 04 -joukkueessa. Rauno Puputti vetää poikia KuPSin puolella. Petteri Korhostakin näki pitkän aikaa Pallokissojen ”vanhempana”. Varkon Jannelle peukku KuPS:n puolelle 😉 On varmaa, että joistakin meidän HarTelaisten tenavistakin tulee jalkapalloilijoita!

Kaikkia HarTelaisia tässä on turha kiitellä. Yllä- ja aiemminmainittujen lisäksi Rinnan Pete, Tujamolan Mikko, Kirjavaisen Ville, Muje Voutilainen, Pitkäsen Jukka, Metu Miettinen, Pena Römpötti, Lyytisen Timppa, Seppälän Jan, Dana, Leksa, Aki, Toni, O-V Halonen, Henkka I, Joonas ja Samuli. Kiitokset teille ja muillekin.

En olisi Pekan soitettua 2004 uskonut, että HarTessa tulisi menemään kokonainen vuosikymmen – muistettiinkohan me pitää viime vuonna edes vuosijuhlaa? Itse olen ollut HarTelainen sen alusta asti. Onko muita? Muistiko Erkka ostaa lisenssin ja maksaa kausimaksun joka vuosi? En tiedä onko tuleva kausi vain välivuosi, mutta pelamaan en ehdi.

Sen sijaan ilmoittauduin kevään erotuomarikurssille. Repikää siitä pelihousunne.

Tästä se lähti. Jos kuvassa on lisäkseni muita tähtiä, niin paljastakaa.

Kategoriat
ac barca jalkapallo sips

Pitkä kausi paketissa – osa 3

”Joo ottakaa vaan, ei tarvita niin flegmaattista kaveria.”

Kauppisen Tapsan mukaan näillä Kestin sanoilla SiPS vahvisti minun siirron AC Barcaan keväällä 2000. En siis jaksanut reissata Siilinjärvelle pelaamaan nelosta. Tai kyllä pelit olisivat tietysti kiinnostaneet, mutta harjoittelu ei ja se näkyi peliajassa. Kesti tosin ei ollut minua ikinä valmentanut, mutta helpostihan minusta flegmaattisen kuvan on saanut jos ei ole harjoituksissakaan näkynyt.

Vielä vuosi sitten olin kuitenkin ajatellut lähteä tosissani pelaamaan Kuopiossa joko kakkosta tai kolmosta, mutta kuten edellisestä osasta saitte lukea, niin ne tyrehtyivät erinäisistä syistä. Omasta mielestä nyt oli aika etsiä jokin sopiva nelosen tai viitosen höntsäporukka ja katsella vaikka sitten seuraavalla kaudella uudestaan hommaa vähän vakavammin.

MPR, FC Eagles, FC Tarzan, LiPa ja SawU. Nuoren ulkopaikkakuntalaisen mielestä nämä oli suljettuja äijäporukoita. KarTessa olisi ollut serkkupoika ja sinne olisi mahtunut – se vaan oli kaukana Karttulassa asti. Airakselassa oli yritys ja Kurkimäessä Kisa – ja sitten tietysti AC Barca.

En edes muista mistä tuo Barca tuli tuolloin mieleen, mutta kun se kerran harjoitteli talvella Kuopio-hallissa, niin sehän sopi erittäin hyvin. Siispä painelin kerran vaan harjoituksien aikaan hallille ja etsin porukan sekä valmentajan, Tapsan. En suinkaan mennyt suoraan harjoittelemaan, vaan esittäydyin ja kyselin, josko porukkaan mahtusi mukaan. En tiedä onko Tapsa käännyttänyt ketään ikinä pois eikä minullekaan vielä silloin naurettu. Hyvä juttu – paitsi että olisi pitänyt varmaan tehdä taustatyötä vähän paremmin. Tai ainakin selvittää missä sarjassa Barca tulisi kesällä pelaamaan.

No totta kai mahduin mukaan Barcan harjoituksiin – olinhan sentään pelaillut kolmosta ja nelosta. Olisin päässyt heti saman tien harjoittelemaan, mutta kun ei ollut kenkiä mukana, niin lupasin tulla seuraavalla kerralla. Kyselin sitten siinä samalla lähtiessäni, että pelailettekos te nyt nelosta vai vitosta. Silloin alkoi porukka katsomaan minuakin vähän tarkemmin alta kulmien, että mikäs jannu se tuollaista kyselee… ”Noustiin kolmoseen – onko se ongelma?”

Ööh. Ei ole ongelma – se passaa ihan hyvin…

Niin – olin halunnut lähteä vähän ”jäähdyttelemään” eikä reissaaminen huvittanut. Sitten löysinkin itseni kolmosen porukasta joka pelaa Riistavedellä. Tai oikeastaan Vartialassa reilut viisi kilometriä Riistavedeltä kotiin päin, mutta kuitenkin jopa pikkaisen kauempana kuin Siilinjärvi… Eihän tässä näin pitänyt käydä?

Barcan hyvä puoli oli kuitenkin se, että se on tarkasti ottaen kuopiolainen seura ja sai siten Kuopiosta harjoitusvuoroja. Vartialassa kun on vain samettinen voikukkanurmi, eikä sillä voinut keväällä harjoitella. Harjoitukset siis olivat Kuopio-hallissa, kuplahallissa ja Kuopion sorakentillä, eli matkustamisesta olin päässyt aika hyvin eroon.

Kun menee hyvin, niin silloin myös futisporukan vetäminen on helppoa. Kaudet 1998 ja 1999 olivat päättyneet nousujuhliin suoraan vitosesta kolmoseen, ja porukkaa oli tulossa aina mukaan (minä myös). Barcalla ei kuitenkaan ollut helppoja kausia minun aikanani eikä ensimmäinen kausi 2000 ollut siitä poikkeus. Pelailin silloin vielä laitalinkkinä ja peliaikaakin tuli ihan kohtalaisesti, mutta pelit menivät kaikilta surkeasti – vielä huonommin kuin SiPSin kolmodivarikaudella. Kun kausi 2000 päättyi, niin meillä oli 18 ottelun jälkeen yhteensä seitsemän pinnaa maalierolla 19-88 (kiitos ToPS-90 kun vielä löytyy tilastotkin).

Kaudesta jäi oikeastaan mieleen vain yksi jumalattoman pitkältä tuntuva reissu Venäjän rajalle vierasotteluun Wärtsilä Metallurgia vastaan. Tie huononi joka kilometri kunnes päättyi jonnekin korkealle mäelle kivikovalle hiekkakentälle jossa tuuli niin kovasti ettei pallo pysynyt kentällä jos peli pysähtyi. Hävittiin kuin akat ja paluumatka tuntui vieläkin pidemmältä.

Barcan ajoille – ehkä vuodelle 2001 – ajoittuu suurin muutos omaan peliini. Oltiin menossa Tapsan kyydillä pelaamaan Päivärannan koulun kentälle ja vastassa on siis ollut varmaan Tarzan tai MPR. En muista miksi meille ei ollut tulossa porukkaa pelaamaan ja Tapsa kiroili autossa ääneen, että kenetkä hän nyt laittaa puolustukseen kun sekin ja sekin ovat poissa. Aukaisin sitten ajattelematta suuni, että jos minä olisin puolustuksessa, niin ei sieltä tule kukaan ainakaan pallon kanssa läpi. Se sinetöi paikkani puolustuksessa koko loppu-uraksi muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuunottamatta.

Tuolloin pelattiin joskus vielä liberollakin. Joku viisas on sanonut, että liberona pelanneilla on loistava pelikäsitys, pelinlukutaito ja taktinen osaaminen. Ennen kuin törmäsin tähän viisauteen, niin aloin jo epäilemään olenko hidastunut ja sitä kautta ehdin ajatella tilanteita nopeammin kuin jalkani, mutta olipa hyvä päästä siitäkin epäilyksestä…

Välillä joku tuli pallon kanssakin ohi, mutta yleensä niitä oli silloin useampi. Yksi kerta jäi mieleen ja se on ehkä ainoa kun olen pelikaverilleni räyhännyt takaisin. Olisikohan ensimmäistä puoliaikaa pelattu jotain 20-30 minuuttia kun oltiin jo 4-0 häviöllä. Viimeisimmän maalin jälkeen yksi paikallinen jalkapallosuuruus alkoi neuvomaan minua miten pitää puolustaa. Tuo maali tosin tuli vastustajan 5-3 ylivoimahyökkäyksellä keskialueen pallonmenetyksen jälkeen, enkä silloin jaksanut enää kuunnella tämän alemman keskikenttämiehen neuvoja tilanteessa jolloin hän itse seilasi kymppipaikalla… No tämä kaveri kuuluu niihin harvoihin ja valittuihin joiden kanssa olen pelannut mutta joita ei tule ikävä.

Barca oli suoraan sanottuna mielenkiintoinen sakki. Joukkueen rungon muodosti Jere ”Teron veli” Penttilä ja Sam ”Korde” Korhonen. Olihan siellä muitakin, mutta noiden kahden pelin mukaan joko voitettiin tai hävittiin. Tai ei kai näillä juuri huonoja pelejä ollut, mutta se miten hyvin muut pääsivät tämän kaksikon mukaan… Barcan riveissä oli myös Erkka ”Roudari” Korpinen, jonka kanssa olin aikoinaan lätkinyt palloa verkon yli silloisessa SiLentiksessä. Erkan kanssa muodostimme myöhemmin sellaisen puolustuslinjan ettei vitosessa ole toista nähty. Edellä mainittujen lisäksi joukkueessa oli vuosien aikana vaikka ketä nimimiehiä suurista paikallisista ”futisperheistä” joiden kirjoituksia näkyy edelleenkin Savon Sanomien mielipidepalstalla kun jostain jalkapalloasiasta pitää narista.

Barcan todellinen kantava voima oli kuitenkin Tapio ”Tapsa” Kauppinen. Vaikka tämä lääni on täynnä asialleen omistautuneita futismiehiä, niin Tapsa on minun lähipiiristäni ehdoton ykkönen. Pahoitteluni teille kakkosille joita on monta. Tuskin kukaan – Tapsa vaimoineen mukaan luettuna – tietää kuinka monta markkaa, viikkoa, euroa, tuntia ja kuukautta Tapsa on jalkapallon eteen laittanut. Ja kyse sentään on alasarjoista. Tapsalle kiitos!

Barca oli avoin porukka. Siihen oli helppo tulla pelaamaan ja Tapsa otti kaikki avosylin vastaan. Kun runkopelaajat vaihtuivat, niin uusia tuli mukaan. Tapsan bravuuri olikin lähteä vaikka seitsemällä miehellä peliin ja matkan varrelta poimittiin loput kyytiin bussiin. Joensuun peliin viimeiset nousivat Ylämyllyn Shelliltä. Nimiä ei aina kyselty…

Barca oli myös kansainvälinen porukka. Pisimpään mukana taisi olla ”Vallu” Vadel jota näkee edelleen pitkässä tukassaan aina jonkin porukan mukana potkimassa. Lisäksi eräänä vuonna oli irakilainen kaveri, jonka oikeaa nimeä ei kukaan tiedä – tuskin Tapsakaan. Kaikki kutsuivat häntä Frankiksi. Kun Tapsalta kysyttiin mistä tuo nimi tulee, niin selitys vaan oli, että frank tarkoittaa jotain pennin arvoista rahaa – ja juuri niin arvokas Frank oli joukkueelle ja siksi hän sen nimen antoi.

Tapsan pojat Sami ja nuorempi, jonka nimeä en muista, kuuluvat niihin joista olisi voinut tulla jalkapalloilijoita, jos… Maalivahtipuoli oli silloin kunnossa kun Lievosen Timppa pääsi peleihin. Varma nimimuisti loppuu nyt tähän, en edes Diegon oikeaa nimeä enää muista. Hahmoista Janckeria ei voi unohtaa vaikka nimen olenkin. Pelaajien muistamista myös vaikeuttaa se, että en ole varma ketkä pelasivat kanssani Barcassa ja ketkä vasta sitten seuraavassa jaksossa ja ketkä molemmissa. Erkkahan se muistaa kun pelasi varmasti molemmissa – ja laitahan listaa – kuten myös muut jotka tätä lukevat ja muistavat pelanneensa Barcassa kausina 2000-2003. En edes ala veikkaamaan… Oisko Pekkakin ollut mukana?

Tuon viimeiseksi jääneen Barca-kauden 2003 kohokohta taisi olla Jean S. ja Paula Koivuniemi. Aivan käsittämätöntä, mutta Barcan saunailta oli aina samaan aikaan kun Jean S:llä oli keikka Puikkarissa. Roudari hoiti meidän pienen porukan aina kiitettävästi sisälle jonojen ohi.

Barcan taru minun ja monen muun osalta loppui siihen kun Tapsa piti välivuoden kauden 2003 jälkeen. Silloin tuli puhelu ja tarjous josta ei voinut kieltäytyä…

Kategoriat
ac barca jalkapallo sc kings sips zulimanit

Pitkä kausi paketissa – osa 2

Ensiksi ensimmäisen osan palaute jota tuli lähinnä faceen. Kaikki eivät sitä sieltä näe, joten tähän vähän yhteenvetoa.
Puutarhuri-huoltajan nimi muistui mieleen, Korven Timohan se oli (kiitos Pete). Samalla muisteltiin Timpan olleen huoltajan lisäksi joukkueen vara-vara-vara-maalivahti ja aikoinaan kovan luokan korkeushyppääjä. Moniosaaja, siis ja ehdottomasti korvaamaton joka joukkueessa.
Toinen tarina koski tuon ajan pelaajasiirtoja. Kaupat tehtiin uusilla tai vanhoilla Selecteillä pelaajasta ja odotusarvosta riippuen. Tai pelinumerosta, kuten Siilinjärven Henry Saaren tapauksessa.
Tuolta aikakaudelta jäi muuten yksi juttu kertomatta. Tuolloin heti urani alkuvaiheessa SiPSissä tuli opeteltua yksi erikoisuus, nimittäin tavaramerkkini puolivolttirajaheitto. Homma muistaakseni lähti jostain alkulämmittelystä tai jumpasta tai jostain jossa tuli tehtyä muiden nähden puolivolttia. Heku tai Sälli siihen vaan kommentoi, että koitapas ottaa pallo siihen mukaan ja minustakin se oli ihan hyvä ajatus.
Tuohon aikaan ei ollut youtubea josta olisi voinut katsoa mallia eikä meidän joukkueessakaan ollut esimerkin näyttäjää. Oli vain tieto siitä, että säännöt sen sallivat ja että se on mahdollista – ja sillä pitäisi saada pitkä heitto aikaiseksi.
Eihän se voi olla vaikeaa jos osaa jo puolivoltin, eihän? No oli se. Itse asiassa opettelin sen aluksi ihan päin mäntyä ja sitä jopa käytinkin väärin. Hieman vaikea selittää, mutta se ensimmäinen versio oli enemmänkin voltti kuin puolivoltti. Kyllä silläkin heitto onnistui, se vaan oli älyttömän raskasta ja sattuikin vähän joka paikkaan. Se oli sellaista repimistä. En tiedä mikä sitten napsahti joskus kohdalleen ja heitto alkoi sujumaan puolivoltilla niin kuin pitikin. Sillä tavoin heiton kontrolli oli huomattavasti paremmin hallussa.
Oliko siitä ikinä oikeasti mitään iloa? Kai siitä pitäisi olla, jos sivurajaheiton pystyy heittämään maalin takatolpalle asti puskettavaksi. Valitettavasti omakaan joukkue ei siihen aina uskonut ja pari ihan avopaikkaa meni ohi kun juostiinkin pallon ali… Kerran kentän lyhin mies siinä kuitenkin onnistui Rautalammin Stampfieldillä. Vastustajan maalivahti ihmetteli mikä tuo on ja puskun jälkeen maalin tekijä kommentoi ”meillä näitä sanotaan maaleiksi”. Nojoo… Kerran heitto on myös mennyt suoraan maaliin, mutta siitä ei pisteitä jaeta, valitettavasti. Ja pääsihän sillä Kymen ilmatorjuntarykmentin jalkapallojoukkueeseen yhdeksi päiväksi pois kasarmilta.
Se omista kehuista ja siirrytään ajassa eteenpäin. Tässä osassa ei sitten oikeastaan pelata missään mikä ei ole suuri menetys kenellekään. Kauden 1999 ympärillä minulla oli selkeä halu siirtyä Kuopioon. Ehkä se meni jotenkin näin.
Kauden 1999 jälkeen olin jo päättänyt, että en jaksa reissata harjoituksissa Kuopion ja Siilinjärven välillä. Piti siis oikeasti löytää jokin sopiva seura Kuopiosta – luultavasti edellisenä vuotena olin jo yrittänytkin, mutta silloin palasin takaisin ”kotiin SiPSiin”. Valitettavasti muistikuvat eivät meinaa löytää oikeita vuosia, mutta ajoitan tapahtumat muutaman asian perusteella kohdalleen.
Ensinnäkin pelasin SiPSissä varmasti vielä kauden 1999. Tuona vuonna nimittäin syntyi esikoiseni Iina ja koska emme olleet vielä tuolloin naimisissa, niin lapsi piti käydä tunnustamassa. Yllätykseni oli suuri kun tunnistin SiPSiläiseksi sen Kuopion kaupungin työntekijän jolle tunnustus tehtiin. Vielä suurempi yllätys oli se, että heti tunnustamisen jälkeisessä kotipelissä sain SiPSiltä onnittelut ja kukkakimpun. Eli minun on siis pitänyt pelata SiPSissä vielä kaudella 1999.
Kaudella 1999 Zulimaneja valmensi legenda Atik Ismail ja kävin alkuvuoden Zulujen mukana harjoituksissa sekä joissain harjoituspeleissä. Tempo oli SiPSiin verrattuna aika kova – talviaikaankin oli kolmet harjoitukset viikossa. Kyllä isolla kylällä oli tuolloin hyvät talviharjoitusmahdollisuudet silloiseen SiPSiin verrattuna. Zulujen rinki oli kova ja vaatimustasoa alettiin entisestään nostamaan. Kolmet harjoitukset viikossa enää riittäneet joukkueelle sillä olihan edessä kova kolmonen ja tavoitteena nousu kakkoseen. Peliajan saaminen olisi vaatinut ”uhrautumisia”, mutta silloin keväällä laitettiin asioita tärkeysjärjestykseen, kun Iina syntyi ja yliopistoakin piti käydä. En ollut valmis harjoittelemaan muiden tasolla ja ainoa järkevä vaihtoehto oli palata alkukesästä takaisin SiPSiin.

Muutaman harjoituspelin perusteella juoksuvauhti ja kunto olisivat riittäneet hyvinkin tuohon porukkaan, perustekniikka ja pelitilannenopeus (ns. peliäly) eivät. Yksittäisenä tilanteena tuolta ajalta muista Zulut vs. Kings -harjoituspelissä tyrmänneeni jonkun kyynärpäällä. Olin vaan oikeasti puskupallossa niin paljon sitä kaveria korkeammalla… Tietyllä tapaa tuo tuntui hyvältä, sillä kuten alta saatte lukea, niin myös Kings liittyy hyvin ohuesti minun futishistoriaani.

Niin – olin ensin itse varma siitä, että tuo Zulu-kausi olisi ollut talvi 1999-2000, mutta Zulu-historiikki väittää, että Atik jätti Zulujen valmennuksen kauden 1999 jälkeen. Ehkä on pakko uskoa sitä. Zulujen peräsimeen tuli Atikin jälkeen kaudelle 2000 Kari ”Paki” Pakkanen, johon itse olen nyt vasta myöhemmin tutustunut. Piirit olivat pienet silloinkin. Myös Atikin kanssa tuli tämän jälkeen vielä kerran sananvaihtoa, siitä ehkä seuraavassa osassa.
Zuluihin päin minut sai kääntymään nykyään SiPSissä vaikuttava Penttisen Samu. Pienet piirit? Olin siis jo vuoden 1998 jälkeen valmis siirtymään Kuopioon pelaamaan – varsinkin luulot itsestä ja omista taidoista riittivät helposti kakkosdivariin. Pääsihän veljeni Arikin SiPSistä kakkoseen Nilsiän Pallohaukkoihin… penkille?
Kauden 1998 päätin kuitenkin pienellä leikkauksella jolloin lonkasta siirrettiin vähän vahviketta vasempaan nilkkaan. Kuntoutus oli omatoimista ja kovaa. Jo samalla viikolla leikkauksen jälkeen taistelin noin puolentoistakilometrin matkaa kotoa yliopistolle päivittäin edestakaisin kepeillä. Jossain vaiheessa kävely sujui ilman keppejä ja juokseminenkin alkoi onnistumaan. Kun tulevan kauden pelisuunnitelmat hahmottuivat mielessäni, niin ajattelin soitella Samulle ja kysyä onko Kingsillä try-outtia tms jos vaikka tarvitsevat pelaajan hyökkäykseen tai laitaan. Samu toivotti tervetulleeksi seuraavana päivän Kingsin A-junnujen harjoituksiin. Kun puhelu päättyi jäin miettimään olisiko pitänyt siirtää tuota try-outtia edes sen verran, että olisin kokeillut pystynkö ylipäätänsä potkimaan leikatulla jalallani… Tai olisin ehtinyt hankkiutumaan fyysisesti kuntoon.
Peruskuntoni on luonnostaan hyvä ja varsinkin tuolloin aktiiviharrastajana uskoin selviäväni A-junnujen testistä. Vähän teippiä jalkaan ja harjoituksiin vaan sekaan pelailemaan. Mielestäni itse pelit eivät menneet huonosti. Harjoitukset olivat minulle tietysti uusia ja niissä paljastui puutteet tekniikassani – en ole ikinä ollut mikään pallotaituri vaan itseoppinut pelaaja. Pomputteluennätyskin oli vielä puolivuosikymmentä sitten ehkä 15. Nyt pallon kanssa on tullut leikittyä lapsien kanssa enemmän ja jotain kikkojakin pystyn näyttämään. Kuninkaallisten try-outista ei siis päästy jatkoneuvotteluihin saatika sopimukseen eikä selittely nilkasta auttanut asiaa. Samu vinkkasikin etsimään peliaikaa kolmosen seurasta ja heitti esimerkkinä Zulut – jota oli itse valmentanut kaudet 1992-1995. Muistinko jo mainta mitään pienistä piireistä?
Piirit ovat aika keskeinen osa kuopiolaista jalkapalloa. Zulut on oma piirinsä eikä siihen ollut ulkopuolisen helppo tulla. Tunsin paristakymmenestä pelaajasta vain yhden, Ranttalin, yliopiston kautta. ”Elämäntapajoukkueen” sisäpiiri oli oma maailmansa – toinen vastaava on epäilemättä FC Tarzan, vaikka siitä ei olekaan omakohtaista kokemusta. Joka tapauksessa nuo ovat käytännössä kaksi kuopiolaista joukkuetta, johon tällainen ulkoa Siilinjärveltä tullut ei voi enää kuvitella menevänsä pelaamaan. Eri asia jos omaa oikeat sukujuuret tai on käynyt oikeat juniorikoulut… 🙂
Kingsiin en siis kelvannut. Zulut jätin itse. SiPSissä en jaksanut enää reissata. Jotain piti keksiä ja siitä sitten seuraavassa osassa – ovet paukkuu!
Menikö jotain pieleen – eikö muistukuvani vastaa todellisuutta? Alla kommenttikentät joiden avulla voit korjata asiat ennen seuraavaa osaa!
Kategoriat
fagersta harrastus jalkapallo sips

Pitkä kausi paketissa

Ei mitään muistikuvaa, mutta luulisin, että ehkä 1993 – tai 1994. Tuolta vuodelta on minun ensimmäinen pelipassini Siilinjärven palloseurasta.

Sitä ennen jalista, futista ja potkupalloa tuli pelattua viikoittain Kehvon koulun kentällä ja omassa pihassa. Pihassa olevan navetan seinään isä laittoi laudat tolpiksi ja ylärimaksi. Peltikatolta kaatuva vesi hakkasi tuon maalin edustan aina kivikolle, joten siihen kärrättiin sahanpurua hieman lievittämään maalivahdin osuutta. Pihassa ei käytetty sanontaa ”ei osu edes ladon seinään”, vaan puhuimme oikeasti navetasta. Navettaan ei aina osuttu tai sitten pallo lensi jopa sen yli. Takana oli nokkosia, joten osumatarkkuutta kannatti opetella ennen voiman hankintaa. Yhtään kehumatta, aika hyvä oikea jalka tuolla keinoin tulikin.

Jos tarkkoja ollaan, niin olihan minulla varmaan jokin korttelipassi jo aikoinaan Ruotsin puolella kesällä 1983. Yhden kesän ennätin veljeni Arin kanssa pelata paikallisessa suurseurassa Fagerstassa ja käytiin ainakin kerran voittamassa paikallisvastustaja Norberg. Tai sitten hävittiin. Jos ura olisi SiPSistä jatkunut suoraan euroopan mahtiseuroihin, niin sitten olisi mietitty tarkkaan mihin seuraan kasvattajarahat olisivatkaan menneet… Lehtiin olisi levinnyt joukkuekuva kesältä 1983 jossa eturivin reunassa hieman muista erillään oli aika ujon näköinen muita nuorempi pieni poika kesäblondissa tukassaan.

Niin – kuten ehkä jo huomasitte, niin kyse ei ole tämän kauden pakettiin pistämisestä. Jatkakaa lukemista omalla vastuulla, nimittäin seassa saattaa vilistä ihan oikeitakin nimiä. Ainakin nimimerkkejä. Tarina voi olla pitkä ja tylsä niin kuin Pelén elämänkertakin. Minä vaan en tienaa tälläkään mitään ja jaan sen teitä säästellen ehkä jopa neljään osaan. Lisäksi tarina saattaa sisältää niin aihevirheitä kuin aikajanavirheitäkin. Luulisin kuitenkin kaiken menneen ehkä näin – ainakin itsekehujen kohdalla.

Kehvon koulun porukalla pelattiin niin tosissaan kuin vain kylän pojat pystyvät pelaamaan ilman seuran perustamista. Seurakin kyllä aikoinaan perustettiin, mutta sen nimeksi tuli Rökäletappio – eikä se kuulu tähän blogiin. Kyläporukalla käytiin pelaamassa Siilinjärven puulaakia ja kinkkuturnauksia sekä Jalkapallopeijjaisia, joukkueen nimi oli mielikuvituksellisesti Potku. Puulaaki joskus voitettiin ja kinkkuturnauksessakin taisi tulla jonakin vuotena hopeaa. Näytöt riittivät siihen, että SiPS yritti värvätä minut väkisin mukaan oikeisiin peleihin. Eihän käynyt päinsä, että kylän pojat maaseudulta pyörittelevät ison kirkon edustusjoukkuetta harjoitusturnauksissa… Itse pelailin tuohon aikaan enemmän puolivakavissani lentopalloa enkä tarttunut houkutuksiin. Veljeni Ari siirtyi kuitenkin SiPSiin ja olisikohan siitä mennyt sitten vuosi kun minäkin lopulta tunnustin olevani jalkapalloilija ja lähdin pelaamaan oikeata jalkapalloa.

SiPSin porukka oli osittain tuttua ja siihen oli helppo mennä mukaan. En muista pelasinko aina numerolla 15, mutta sain sen kun muistaakseni Kassu siirtyi muistaakseni Nilsiään, muistaakseni. Kassulle oli jo tilattu pelikamat, paidat ja collaget ja ne jäi sitten ylimääräiseksi ja sitä kautta minulle.

Isolle kentälle siirtyminen vei luonnollisesti vähän aikaa. Piti tottua siihen, että tilaa on joka puolella paljon jos sitä vaan osaa käyttää. Joukkuetta valmensivat tuolloin Pantse ja Sälli joiden mielestä olin vähiten tiellä laitapelaajana. Tosin siellä minun nopeudellani pystyi myös ohittamaan kenet tahansa kunhan muisti ottaa pallon mukaan – tai siis laittaa tarpeeksi pitkä tikkarin.

Peli alkoi sujumaan melko hyvin heti alkuvuodesta 1995 – silloin tuntui, että kaikki onnistui kunnes kesäkuussa napsahti. Pelipäivä oli kuuma ja nesteytys oli taas kerran huono ja minua vaivasivat krampit niin kuin koko urani ajan. Ne eivät sinällään juuri haitanneet, mutta yhdessä puskutilanteessa jalkani jäi kahden vastustajan väliin ja se sattui. Makasin maassa jalkaani valittaen ja huoltajakaksikko Sälli ja Heku tulivat nopeasti paikalle. Kumpikohan lie joka huomasi että valitan jalkaani ja oletti siinä olevan taas kramppi. Tukeva ote säären ympäriltä ja alettiin painamaan nilkan kautta pohjelihasta pitkäksi. Tuolloin musteni silmissä mikä selittyy sillä kun parin päivän päästä rtg:ssä selvisi, että minulla olikin pohjeluun murtuma. Kaverit vaan kertoivat, kun Sälli ja Heku huomasivat jotain olevan oikeasti rikki, niin he kantoivat sitten minut kentän laidalle – samassa tohinassa Heku suhautti kylmäsprayllä omaan silmäänsä kun laittoi sen tippunutta korkkia paikoilleen. Sellaista sattuu.

En tiedä kuinka paljon tuo huoltotoilailu lopulta vaikutti, mutta koko kesä meni jalkaa parannellessa. Murtuma oli ihan pohjeluun yläosassa ja ainakaan tuolloin jalkaa ei kipsattu. Annettiin vain kepit ja tiukka sidos nilkkaan. Vuoden 1995 juhannuksena pojat tekivätkin minusta kuskin itselleen, kun en kipulääkkeiden ja keppien kanssa voinut kunnolla osallistua muihin rientoihin. Ongelma vaan oli se, että jalka oli niin kipeä, ettei sillä pystynyt painaa polkimia pohjaan… Mitä nyt Snellmanin Henkan Toyota Tercelissä oli niin löysä kytkin, että hammasta purren sitä pystyi käyttämään. Saattoi näyttää Rauhalahdessa hienolta kun porukka purkautuu pienestä Tercelistä ulos ja kuski jatkoi matkaa keppien kanssa…

Lopputulos oli viimein se, että jalka vaati kunnon hoitoa, ja siihen Mahlamäen Seppo sitten ohjasikin. Loppukaudesta taisin päästä vielä muutaman pelinkin pelaamaan. Kipu lähti jalasta lopullisesti vasta sitten, kun vastoin varsinaisen huoltajan (nimi ei tule enää mieleen, mutta se puutarhuri) ohjeita en ottanutkaan enää hänen tekemää teippausta.

Seuraava kausi oli SiPSiltä loistava ja noustiin nelosesta kolmoseen. Oma kausi oli jo lähtökohtaisesti huono, sillä kesällä 1996 aloitin asepalveluksen Haminassa asti. Sieltä ei käyty iltalomilla joukkueen mukana harjoittelemassa eikä sitten viikonlopun peleissäkään tullut kovin paljoa peliaikaa. Kauden viimeisen pelin jälkeisestä saunaillasta jäikin mieleen Törrösen kaksoisveljesten tulkinnat Janne Hurmeen Kirjeestä sekä Jiin Väinöstä… Joistain SiPSin saunailloista jäi ehkä muutakin mieleen, mutta tuossa nyt ne tärkeimmät.

SiPSillä oli tapana järjestää myös kauden päätösristeily. Käytiin Ruotsin puolella asti katsomassa millaista on oikeassa jalkapallo-ottelussa. Kaikki tosin eivät päässeet, sillä SiPSin verkkatakki ei avannutkaan terminaalissa ihan kaikkia ovia. Joku väittää, että Jäppisen tukkatyylilläkin olisi ollut osuutta asiaan, mutta tällä väitteellä ei kai ole silminnäkijähavaintoja takanaan.

SiPSin kausi kolmosessa vuonna 1997 oli aika fiasko. Siihen lähdettiin suurin elkein ja tehtiin jopa pelaajasopimuksia ja niihin kytkettiin pinnarahojakin. Minun pahvissani ei henkilökohtaisia pinnarahoja näkynyt eikä niitä siihen olisi ehkä kuulunutkaan. Sekun ruuti oli märkää ja Hynysen Timppaakaan ei muistaakseni paljoa näkynyt joten maalinteko ontui. Edellisellä kaudella nelosessa Timppa tuli toiselle puoliajalle kentälle ja teki seitsemän maalia joista viimeisen pyörittämällä pari-kolme-neljä vastustajaa mokkeineen solmuun, istui pallon päälle maaliviivalle josta tönäsi pallon sisään. Keltainen kortti. Näitä ei siis enää kolmosessa nähty ja visiitti jäi yhden kauden mittaiseksi.

Itse muutin opiskelujen ja vaimokkeen perässä kesällä 1997 Kuopioon. Harjoitusinto lopahti kyytijärjestelyjen hankaluuteen ja ehkä totuuden nimissä muutkin asiat kiinnostivat. Kaudella 1998 peliaika väheni ja väheni ja jossain vaiheessa tuli katsottua kokonaisia otteluita penkiltä. Jos joukkue olisi pelannut hyvin ja voittoja nähty, niin ehkä olisin tuon sulattanutkin, mutta tulos oli huono. Annoin sitten ymmärtää, että jos ei peliaikaa kuulu, niin on minulla muutakin tekemistä kuin katsoa ponnetonta potkupalloa. En ollut tarpeeksi iso stara, jotta tuolla kommentilla olisi ollut mitään merkitystä.

Kausi 1999 jäi minulle viimeiseksi SiPSin edustusjoukkueen paidassa. Tuolta kaudelta minulla on vain yksi muistikuva ja sekin liittyy loukkaantumiseen. Huhtikuun 2. päivä pelasimme jotain ottelua keskuskentällä. Nykyisen Kuopion keskuskentän vanhan tekonurmen paikalla oli silloin oikea kunnon betonihiekkakenttä isoine kivineen. Jossain tilanteessa pääsin kovaan vauhtiin mikä pysähtyi rumaan taklaukseen ja putosin suoraan polvilleni. Hiekkahousuista ei ollut mitään apua ja vasen polveni aukesi verta vuotaen. Päivystyksessä riekaloituneesta kudoksesta poistettiin hiekanjyviä ja jäljelle jäi arpakuution kokoinen reikä. 4. huhtikuuta syntyi Iina joka joutui pienikokoisena vähäksi aikaa vastasyntyneiden teho-osastolle. En kertonut hoitajille mitään siitä, että polvestani puuttui nahka ja se märki aika paljon. Minulla ei olisi varmaan muuten ollut mitään asiaa osastolle hoitamaan Iinaa. Tuosta jäi muistoksi ikuinen arpikudos polviin sekä loistava vinkki Niksi-Pirkkaan: ”Märkivää ihokudosta on hyvä peittää ja hoitaa rintaliivien imetyssuojilla”.

Muistot noista vuosista ovat pääasiassa hyviä. Muutama maalikin per vuosi tuli tehtyä, joista päällimäisenä muistan pelin Rautavaaralta Raikua vastaan. Silloin pelattiin nelosta ja olimme selkeä sarjajohtaja ja Raikulla korkeintaan pari pistettä. Olisikohan kausi ollut juuri tuo nousukausi 1996. Yllättäen olimme ensimmäisen viiden minuutin päästä 1-0 tappiolla takkiauki-lähdön jälkeen. Tuo jo aiemmin mainitsemani puutarhuri-huoltaja tuli vasta silloin pukukopilta kentälle ja järkkäri pyysi häneltä pääsymaksua. KYLLÄ – Raikulla oli pääsyliput nelosdivaripeleihin ja siellä oli sentään yleisöä! Kun hän oli selittänyt olleensa SiPSin joukkueen jäsen, niin portilla oli naureskeltu, että menehän kannustamaan nyt kun tarvitsette kaiken avun… No peli kuitenkin päättyi sitten meidän voittoon 1-14, ja se maali. Tilanne oli varmaan jo 1-9 ja Kouvolaisen Olli pisti alakerrasta pitkän pallon ja se näytti lentävän suoraan kolmen vastustajan keskelle noin 25 metriin. Itse juoksin jostain kaukaa ja otin pallon heidän keskeltään, kiersin maalivahdin ja pistin tyhjiin. Maali ei ollut tarkemmin mietittynä (ja varsinkaan kerrottuna) kovin erikoinen, mutta kyllähän se mieleen jäi kun Ola monta kertaa ihmetteli Pikku-Tarinan saunan lauteilla, että miten joku oli niin nopea että pystyi siitä välistä pallon vielä hakemaan… Tänä päivänä junnukoutsina kannattaakin muistaa, että vanhempien pelaajien kehut ja sanomiset voivat olla todella tärkeitä ”meille nuorille”.

Pantse, Sälli ja Heku sekä Jäppinen. Velipoika Arska, Törrösen kaksoset, Mustang-Aki ja Lese. Koistisen veljekset ja kolmas pyörä (naaman muistan, nimeä en) sekä kolmas Koistinen eli Kari. Rohe, Kassu, Korhosen Vesku ja Ola. Seku ja Timppa. Laasanen, Ryhis ja Julle. Pakko meitä oli olla enemmänkin – ai niin, ainakin kivitaskut (tarinan jätän kertomatta) ja ehkä joitain muitakin. Kiitokset teille jotka opetitte poikaa pelaamaan isolla kentällä – ja joitakin minä jo opetin?

Seuraavassa osassa voitte lukea siitä miten päädyin lähtemään SiPSistä ja mitä vaiheita siihen liittyi. Homma ei mennyt ihan sormia napsauttamalla enkä tainut itsekään olla aina varma siitä mitä halusin…

Alla on kommenttikentät. Antakaa palaa jos mielessä on jotain noilta vuosilta sinivalkoisissa.

Kategoriat
ikämiehet jalkapallo jkki sips

Miesten peli

Jalkapallourani seuraava askel on nyt otettu. Puin tiistaina 22. toukokuuta tänä vuonna juhlahumun vallitessa päälleni valkean pelipaidan numerolla 15 ja siniset shortsit. Jalkapallon ystävät tietysti ihmettelevät mistä on kyse, koska tuolloin ei pelattu peliasusta ja näytöistäni huolimatta vieläkään urani ensimmäistä a-maajoukkueottelua. Kyse oli kuitenkin minulle uudesta sarjatasosta JKKI-40, eli Jalkapallon Kunnossa Kaiken Ikää – IKÄMIEHISTÄ!

En TIETENKÄÄN ole vielä nelikymppinen, sillä tuossa sarjassa saa pelata myös pari ”junnua”, eli yli kolmevitosta. Muistan sen tunteen minkä ikämiessarjat minussa herättivät pari vuosikymmentä sitten. Silloin olin varma, että ikämiehissä pelaa ne, joilla jos nyt ei ole toinen jalka vielä haudassa, niin ainakin se painaa niin paljon, että kyse on varmasti potkupallosta, pienkenttä-neppailusta. Taklauksetkin ovat kiellettyjä osteoporoosin ja tekonivelten vuoksi. Lähtiessä peliin tarkistin asian vielä peilistä – pari vuosikymmentä sitten ikämiehet näyttivätkin vanhoilta toisin kuin nyt.

Matkalla Pieksämäelle kyselin mukaan pyytäneeltä pelikaverilta vähän miten tätä seiska-seiskaa pelattaisiin. Vastaus sai melkein kääntämään auton takaisin kohti Kuopiota – peli onkin oikea jalkapallopeli, 11v11 ja isolla kentällä. Peliajassa tosin vähän säästetään, se on vain 2 x 40 minuuttia. Mukana autossa oli toinenkin ensikertalainen juniori – myös hän oli kotona kertonut lähtevänsä pelaamaan hieman pienkenttäpotkupalloa. Tilanne alkoi jo jännittämään kummasti. Koska kyse oli vielä Siilinjärven Palloseuran ikämiesporukasta, aloin miettimään ketähän vanhoja tuttuja ja pelikavereita siinä pelaakaan. Matkalla asiaan ei tullut juurikaan selvyyttä – ainoa mikä selvisi on se, että kukaan ei tiedä toisten oikeita nimiä vaikka olisi pelattu vuosikausia yhdessä. Joku on Rohe, toinen Juti ja kolmas Kassu – kenelläkään ei ole sukunimeä eikä ketään ole noilla etunimilläkään kastettu. Tämä incognito-tilanne on tietysti ihan hyvä kun ottaa huomioon millaiset pukukoppijutut varsinkin ikämiehillä on…

Peli alkoi ja takkiin tuli – se siitä. Vastassa oli juuri niitä vanhoja ja raihnaisia ikämiehiä joita pitikin olla. Toki vastustajilla oli liigakokemusta jne – selityksiä voi keksiä ja etsiä. Kyse ei ole kuitenkaan voittamisesta vaan paljon hienommasta asiasta, jalkapallosta. Ei se ole iästä kiinni kuinka paljon tästä pelistä voi nauttia tai kuinka vanhana kentällä vielä pärjää. On lohdullista huomata, että sitten kun se yksi talvi tulee ja vie mennessään kovimman vauhdin jaloista, niin silti on sarjoja mistä löytyy itselle sopivat vastustajat ja pelikaverit joiden kanssa voi pelata aina täysillä.

Palatakseni vielä peliasuun. Kyseinen peliasu ei ole ensimmäinen jossa olen aikoinani Siilinjärven Palloseurassa pelannut, vaan toinen. Paita ja shortsit ovat siis vuodelta 1995, sinivalkoraidallisia säärystinsukkia en kyllä enää löytänyt – niitä jotka Koistisen veljekset pesivät heti ekan pelin jälkeen vaaleansinisiksi. Viimeinen muistikuva niistä sukista on, että ainakin toisessa oli jo iso reikäkin… Itse tuskin olisin niitäkään vielä roskiin laittanut, mutta vaimoni ei vielä silloin ollut jalkapalloperheen äiti. Osa joukkueen oikeista ikämiehistä katseli hieman hämmentyneinä mistä tällainen juniori oli noin hienot pelivarusteet saanu. Itse peliä sitten ehdittiinkin pelata kymmenisen minuuttia kun pelipaidasta tuli mieleen sen ikävin puoli: kangas on niin karkeaa, että nännit on taas pitkästä aikaa vereslihalla. Miksi ihmeessä joku hullu säilyttää tällaisia seitsemäntoistavuotta vanhoja pelipaitoja, saatika pukee päällensä?!? Jos olisin noista vanhoista pelivarusteista joskus luopunut, niin olisiko tiistain askel miesten peliin ollut sittenkään yhtä nostalginen?