Jalkapallourani seuraava askel on nyt otettu. Puin tiistaina 22. toukokuuta tänä vuonna juhlahumun vallitessa päälleni valkean pelipaidan numerolla 15 ja siniset shortsit. Jalkapallon ystävät tietysti ihmettelevät mistä on kyse, koska tuolloin ei pelattu peliasusta ja näytöistäni huolimatta vieläkään urani ensimmäistä a-maajoukkueottelua. Kyse oli kuitenkin minulle uudesta sarjatasosta JKKI-40, eli Jalkapallon Kunnossa Kaiken Ikää – IKÄMIEHISTÄ!
En TIETENKÄÄN ole vielä nelikymppinen, sillä tuossa sarjassa saa pelata myös pari ”junnua”, eli yli kolmevitosta. Muistan sen tunteen minkä ikämiessarjat minussa herättivät pari vuosikymmentä sitten. Silloin olin varma, että ikämiehissä pelaa ne, joilla jos nyt ei ole toinen jalka vielä haudassa, niin ainakin se painaa niin paljon, että kyse on varmasti potkupallosta, pienkenttä-neppailusta. Taklauksetkin ovat kiellettyjä osteoporoosin ja tekonivelten vuoksi. Lähtiessä peliin tarkistin asian vielä peilistä – pari vuosikymmentä sitten ikämiehet näyttivätkin vanhoilta toisin kuin nyt.
Matkalla Pieksämäelle kyselin mukaan pyytäneeltä pelikaverilta vähän miten tätä seiska-seiskaa pelattaisiin. Vastaus sai melkein kääntämään auton takaisin kohti Kuopiota – peli onkin oikea jalkapallopeli, 11v11 ja isolla kentällä. Peliajassa tosin vähän säästetään, se on vain 2 x 40 minuuttia. Mukana autossa oli toinenkin ensikertalainen juniori – myös hän oli kotona kertonut lähtevänsä pelaamaan hieman pienkenttäpotkupalloa. Tilanne alkoi jo jännittämään kummasti. Koska kyse oli vielä Siilinjärven Palloseuran ikämiesporukasta, aloin miettimään ketähän vanhoja tuttuja ja pelikavereita siinä pelaakaan. Matkalla asiaan ei tullut juurikaan selvyyttä – ainoa mikä selvisi on se, että kukaan ei tiedä toisten oikeita nimiä vaikka olisi pelattu vuosikausia yhdessä. Joku on Rohe, toinen Juti ja kolmas Kassu – kenelläkään ei ole sukunimeä eikä ketään ole noilla etunimilläkään kastettu. Tämä incognito-tilanne on tietysti ihan hyvä kun ottaa huomioon millaiset pukukoppijutut varsinkin ikämiehillä on…
Peli alkoi ja takkiin tuli – se siitä. Vastassa oli juuri niitä vanhoja ja raihnaisia ikämiehiä joita pitikin olla. Toki vastustajilla oli liigakokemusta jne – selityksiä voi keksiä ja etsiä. Kyse ei ole kuitenkaan voittamisesta vaan paljon hienommasta asiasta, jalkapallosta. Ei se ole iästä kiinni kuinka paljon tästä pelistä voi nauttia tai kuinka vanhana kentällä vielä pärjää. On lohdullista huomata, että sitten kun se yksi talvi tulee ja vie mennessään kovimman vauhdin jaloista, niin silti on sarjoja mistä löytyy itselle sopivat vastustajat ja pelikaverit joiden kanssa voi pelata aina täysillä.
Palatakseni vielä peliasuun. Kyseinen peliasu ei ole ensimmäinen jossa olen aikoinani Siilinjärven Palloseurassa pelannut, vaan toinen. Paita ja shortsit ovat siis vuodelta 1995, sinivalkoraidallisia säärystinsukkia en kyllä enää löytänyt – niitä jotka Koistisen veljekset pesivät heti ekan pelin jälkeen vaaleansinisiksi. Viimeinen muistikuva niistä sukista on, että ainakin toisessa oli jo iso reikäkin… Itse tuskin olisin niitäkään vielä roskiin laittanut, mutta vaimoni ei vielä silloin ollut jalkapalloperheen äiti. Osa joukkueen oikeista ikämiehistä katseli hieman hämmentyneinä mistä tällainen juniori oli noin hienot pelivarusteet saanu. Itse peliä sitten ehdittiinkin pelata kymmenisen minuuttia kun pelipaidasta tuli mieleen sen ikävin puoli: kangas on niin karkeaa, että nännit on taas pitkästä aikaa vereslihalla. Miksi ihmeessä joku hullu säilyttää tällaisia seitsemäntoistavuotta vanhoja pelipaitoja, saatika pukee päällensä?!? Jos olisin noista vanhoista pelivarusteista joskus luopunut, niin olisiko tiistain askel miesten peliin ollut sittenkään yhtä nostalginen?
Yksi vastaus aiheeseen “Miesten peli”
Tämä onkin jäänyt tämän hetkisen urani ensimmäiseksi ja toistaiseksi viimeiseksi ikämies-peliksi. Eilenhän Ryan Giggs näytti, että ei minunkaan tarvitse vielä ehkä viiteen vuoteen jättää jalkapalloa huipputasolla.