Tyttöjen harjoitusten jälkeen seuramme tutor Kari kysyi minua mukaan kirjoittajaksi tutor-blogiin. Meidän perheestä voisi saada sinne ”futis-perheen-blogin”, eli jalkapalloaiheisia juttuja ja kertomuksia perheen näkökulmasta. Mikäpäs siinä – tästä tämä tarinointi sitten alkaa.Olemme niin sanottu suurperhe – äiti, isä sekä neljä lasta. Meidän nuorimmainen, Saaga, syntyi isänpäivänä 2008. Edellisenä torstaina vietimme KMF-junioreiden kauden 2008 päättäjäisiä, sillä vanhin tyttäremme, Iina, oli aloittanut jalkapalloilun muutamaa kuukautta aiemmin 99-syntyneiden joukkueessa. Saaga oli vajaan viikon ikäinen kun hän ”osallistui” ensimmäistä kertaa katsojana turnaukseen Junnupelemuihin Kuopio-hallissa. Saaga on siis koko elämänsä päässyt osallistumaan harjoituksiin, tapahtumiin, peleihin, turnauksiin ja pelimatkoihin ympäri Suomea.
Me muut olemme tehneet pienenä jotain aivan muuta, mutta silti jokainen meistä on innostunut pallosta. Itse muistan potkineeni palloa aina – pihalla, kentällä, salissa ja hallissa, itsekseni ja kaveriporukalla. Pihapelejä, puulaakia ja aladivareita. Kohta pääsen myös ikämiessarjaan. Suurimmat saavutukseni ovat kuitenkin ihan muulla saralla kuin jalkapallossa, mutta niistä voi tulla jalkapalloilijoita. Myös vaimoni Mari huomasi, että ”If you can’t beat them, join them”, ja alkoi pelaamaan satunaisesti naisten harrasteporukassa.
Tietysti voi käydä niinkin, että Saaga saa tarpeekseen palloilun seuraamisesta muutamassa vuodessa ja aloittaa esimerkiksi nokkahuilun soiton. Silloin tämän perheen elämä vasta meneekin sekaisin. Kuvitelkaapa, istun ensin töissä seitsemästä kolmeen. Syödään mitä ehditään ja sitten alkaa harjoituksiin vieminen ja harjoitusten pitäminen. Jos Saaga pitäisi sen lisäksi vielä saada jonnekin soittotunnille paikkaan mikä ei varmasti ole lähelläkään jalkapallokenttää, niin kuluvasta vuorokaudesta loppuu tunnit ennen kuin seuraava alkaa. Sitä paitsi jos minulla on nykyään joutoaikaa, niin jään mielelläni kentän reunalle seuraamaan harjoituksia tai pelejä – soittoluokkaan minua ei kyllä saada! Kuinka paljon helpompaa elämä onkaan, jos Saagallekin riittää jatkossa pallo, tutut kentät ja hyvät kaverit… Sitä paitsi kotona sisällä kerrostalossa on varmasti paljon sopivampaa kikkailla ja pomputella pallolla sekä potkia palloa pitkin seiniä kuin harjoitella kovaan ääneen soittamista?Pojan täytyy luonnollisesti pelata joko jalkapalloa tai jääkiekkoa. Minulla ei ole mitään jääkiekkoa vastaan (hyvä KalPa ja MM-kulta!), mutta eipä tullut mieleenkään, että olisin vienyt Nuutin lätkäharjoituksiin kun kerran voi pelata jalkapalloakin. Nuutista tuli tietenkin Ahma-02. Sanotaan, että kaikki parhaat kuopiolaiset jalkapalloilijat ovat aloittaneet uransa Ahmoissa. Tuosta sanonnasta on yhtä monta versiota kuin Juniori KuPS:lla kaupunginosajoukkueita, mutta Nuutti ainakin haluaa olla yksi parhaiden joukossa. Nuutti aloitti KuPS-Ahmoissa samaan aikaan kun Iina KMF-junioreissa, eli vuonna 2008.
KMF-j 99:llä oli jo tuolloin joukkue ja valmennusporukka kunnossa, joten Iina oli hyvä jättää sinne tutustumaan toisiin pelaajiin. KuPS:n kaupunginosajoukkueissa taas yleensä valmentajia ei ole koskaan tarpeeksi, joten lupauduin mukaan toiseksi Ahma-valmentajaksi. Ahmoilla oli silloin, ja on edelleen laaja rinki pelaajia, mutta vain yksi valmentaja. Laajalla ringillä en tarkoita sitä, että poikia olisi ollut paljon, vaan sitä, että poikia oli kuusivuotiaasta kymmenkesäiseen.
Ahmojen ja KuPS:n kautta aloitin siis valmentamisen. Juniori KuPS tarjosi kouluttautumisen D-tasolle ja tuon tarjouksen otinkin vastaan innostuneena. Lisäksi Ahmojen haasteet olivat niin monipuoliset, että kouluttautumisesta ei voinut olla haittaa. Samalla mielessä kypsyi ajatus hyppäämisestä tyttöjalkapalloilun pariin. Olimme jo vaimoni Marin kanssa toimineet 99-tyttöjen varustevastaavina, keskimmäinen tyttömme Jenny aloittanut jalkapalloilun Mimmiliigassa ja Nuutti siirtynyt harjoittelemaan Ahmoista ikäluokkansa edustusjoukkueeseen. Kun sitten tuli aika perustaa uusi pienimpien tyttöjen joukkue, niin minut oli aika helppo puhua ympäri. Jennystä tuli joukkueen kuopus, Marista jojo+rahastonhoitaja ja minusta toinen päävalmentaja.
KMF-juniorit on nykyään Pallokissat, minä pelaan edelleen potkupalloa aina kun lasten harjoituksilta ehdin ja meidän perheen jalkapallokokemus kasvaa yhteensä viidellä vuodella yhden vuoden aikana. Jos muutaman vuoden päästä kokemusta voidaan kasvattaa peräti kuudella vuodella yhtä vuotta kohti, niin hienoa. Jos Saaga haluaakin parin vuoden päästä kentän sijaan soittotunnille, niin eiköhän sekin järjesty – futisperheen elämä on kuitenkin ensisijaisesti perhe-elämää!