Kuukausi: toukokuu 2014

Kategoriat
jalkapallo kenttä laiska lippumäki vaara

Pahinta peläten

Joku voi korjata jos muistan väärin, mutta olisikohan ollut 2012 kun Lippumäen ”urheilupyhättöön” saatiin loistava tekonurmialue. Kenttä on jaettavissa kolmeen lohkoon, joihin kaikkiin mahtuu täysimittainen 7v7 -pelikenttä. Tila on siis täydellinen junnufutista ajatellen. Kun kenttä saatiin käyttöön, niin pienimpienkään pallokissojen ei ole enää tarvinnut harjoitella sorakentillä.

Iso KIITOS Kuopion kaupungille!

Mutta…?

… miksi?

Kaikkien huulilla on yleinen narina ja kysymys siitä, että miksi kenttäaluetta ei sitten tehty kunnolla loppuun asti? Alueelta puuttuu niin vesipisteet, huoltokopit kuin muutkin sosiaalitilat. Onnistuneen turnauksen järjestely Lippumäessä vaatii isoja ponnisteluja, mielikuvitusta ja loistavan sään. Kaikki näistä eivät ole talkooväen järjesteltävissä vaikka miten yrittäisi.

Mutta miksi?

Viimeisen vuoden aikana olen tullut siihen tulokseen, että kaupunki oli viisas ja säästi etukäteen asioissa joita olisi saanut korjata jatkuvasti. Touhu Lippumäen ulkoilualueella on villistä lännestä – en usko, että kyseiset asiat säilyisivät ehjinä kovinkaan pitkään.

Ulkoilualueella on useita eri ”toimintapisteitä”: skeittipuisto, lasten leikkipuisto, lähiliikuntakentät yms ja kaiken keskellä tuo loistava futiskenttä.

Itse en uskaltaisi laskea alle kymmenen vuotiasta lastani yksin tuonne leikkipuistoon iltaisin näiden mopopoikien sekaan.

Futiskentillä heiluu jos minkälaista voltin pyörijää ja auringonottajaa keskellä lasten harjoituksia – on kuulema yritetty pitää piknikkiäkin avotulen kanssa.

Skeittipuisto vaikuttaa pysyvän parhaiten ruodussa – siellä varmaan on omat säännöt ja toimintamallit joita kaikki noudattavat. Pinnat skeittareille.

Olihan tuolla baja-majoja ja parakkikopit – ainakin joskus. Eräänä kesäpäivänä olin 4v-tytön kanssa leikkipuistossa ja isohätä yllätti. Baja-maja oli yltäpäältä, sisä ja ulkopuolelta sotkettu sillä itsellään…

Viimeinen niitti tälle kirjoitukselle oli kuitenkin se, kun viime keskiviikkona harjoitusten jälkeen katselin yhden mopopojan räväkkää hanankääntölähtöä kentän päässä olevalta leikkipuiston parkkipaikalta. No niinhän siinä kävi, että oranssi kevari olisi vaatinut tätä isänmaantoivoa vahvempaa otetta ja kaatui ehkä parin-kolmenkympin vauhdissa kyljelleen. Jalat kyllä toimivat pojalla (tervetuloa futiskentälle) mutta kevari liukui vajaat kymmenen metriä kyljellään pitkin asvalttia. Meidän harjoitukset loppuivat pari minuuttia ennen tätä ja kyse oli pelkästä tuurista että kukaan ei ollut menossa autoille tuolloin. No poika sai naama kypärän sisällä punaisena hehkuen kevarinsa vielä käyntiin ja lähti rapa roiskuen pyöräilijöiden sekaan pitkin kevyenliikenteen väylää karkuun…

Järjetöntä, sanon minä ja mietin mistä malli on saatu. Jos meidän tenavalla olisi kevari tai mopo ja se tulisi kotiin oranssit katteet kasaan kaadettuna, niin huolestuisin jonkin verran tenavan elämän mallista. Toivottavasti myös keskiviikkoinen nassikka sai palautetta kotoaan. Mutta miksi ihmeessä pitää vaarantaa tieten tahtoen toisten henki!

Mallin antoa me muutkin voitaisiin miettiä. Itse ihmettelen meidän laiskuutta joten koitan selittää ensin Lippumäen ulkoilualuetta sitä tuntemattomille. Kentälle vie yksi tie jonka päässä on iso parkkialue. Sieltä ensimmäiselle kentälle on matkaa 20 metriä ja kentän toiseen päähän on noin 150 metriä. Tuon tien oikealla puolella on myös pysäköintilevennys ja itse kenttä jää tämän tien vasemmalle puolelle. Logistisesti tuo on hölmöä, sillä nyt kaikki tien viereen oikein pysäköivät joutuvat kulkemaan tien yli kentälle mennessä. Kulkijoita voi olla helposti viisikymmentä tenavaa vanhempineen kerralla. Tien viereen pysäköintilevikkeelle noin 130 metrin matkalle ei mahdu kaikkien autot, joten laiskimmat meistä jättävät auton sitten ihan kentän viereen eikä tien päässä olevalle parkkialueelle. Nyt meillä onkin pienten lasten korkuiset näköesteet tien molemmilla puolin – viisasta, eikös?

Kategoriat
hävettää

Palautetta nimellä

En tiedä itkeäkö vai nauraa. En uskalla tehdä kumpaakaan, jotta minua ei leimattaisi yhden tai kahden bussin kannattajaksi. Asiaa tuntemattomat eivät tiedä mistä kirjoitan, mutta toivottavasti nyt joillekin kolahtaa.

Itse olen ollut joskus melko kärkäs ottamaan kantaa asioihin, jotka minulle joten kuten kuuluvat. Nyt vaan on menty niin pitkälti sen rajan yli, että itse asia on jo unohtunut kaikilta eikä se ole enää pääosassa tässä farssissa. Suurin osa meistä seuraa sivusta aikuisten ihmeellistä piikittelyä toisilleen. Luultavasti aika monikin on kanssani samaa mieltä, että hävetkää nyt.

Jalkapallon on pakko olla elämää suurempi asia. Sen parissa touhutessa näkee nimittäin asioita jotka kuuluvat normaaliin elämään, mutta todella paljon myös sellaisia joiden ei soisi siihen kuuluvan. Joskus hyvin, hyvin harvoin nämä ”elämään kuulumattomat” ylilyönnit tapahtuvat kentällä lasten pelatessa keskenään, mutta käytännössä aina syy on meissä ”aikuisissa” – vaikka kyse olisikin lasten harrastuksesta?

Mikähän tässä oikein on vikana? Mitä enemmän sukelletaan lasten harrastusten taustoihin, sitä enemmän sieltä löytyy kaikenlaista roskaa, julkaisukelvotonta pa*kaa ja olevinaan aikuisten ihmisten eripuraa.

Kaikkea ei tarvitse tehdä niin kuin ennen on tehty ja jos joku joskus muuttaa jotain minun tekemääni asiaa, niin ei siitä ehkä kannata ottaa nokkiinsa. Ja niin kuin viime blogiini kirjoitin, niin lapsiani koitan opettaa, että nettiin laitetaan vain niitä juttuja joita viitsii huutaa Velj’miehen vierellä. Jos joku ei ymmärtänyt, niin se koskee myös sähköposteja – varsinkin jos niitä laitetaan ”koko joukkue ja vähän ylikin” -jakelulla.

(facepalm)

Kategoriat
blogi harrastus palaute

Nimetöntä palautetta

Blogiani luetaan – hyvä juttu.

Lukukertoja on tällä uudella alustalla ollut eniten tarinalla Money Talks, tähän mennessä yhteensä 87 lukukertaa. En siis tee bloggaamalla vielä kovin isoa summaa rahaa vaikka kuinka koittaisin mainostaa näitä jossain. Yleisöni on siis edelleen vaatimaton, mutta ainakin näitä juttuja viisaampi.

Joskus näitä uusia tekstejä on tullut tiuhempaan ja joskus harvemmin. Yhteistä näille kaikille on mielestäni se, että minulla on ollut sanottavaa. Se on eri asia kuin se, että onko sanottavalla tarkoitus olla kuulijoita, mutta pääsenpähän ainakin sanomaan. Joka tapauksessa jokaiselle jutulle löytyy jokin oikean elämän tilanne, josta teksti on saanut alkunsa.

Jossain tekstissäni taisin mainita (esittää uhkauksen), että jos lukijoitakaan ei kiinnosta, niin pidän ajatukseni omassa päässäni. Sekin olisi joskus hyvä asia, mutta tuskin olisi toteutunut. Lapsiani koitan opettaa, että nettiin laitetaan sitten vain ne asiat ja kuvat, joita viitsii huudella omalla naamallaan julkisesti maailman toreilla ja koitan elää esimerkkini kautta.

Ei pidä silti väheksyä nimetöntä palautetta, jossa on oikeasti asiaa. Huutelut ja *ttuilut on tietysti asia erikseen, mutta onneksi sellaiseen kukaan ei ole lähtenyt.

Miten nimetön palaute pitäisi sitten käsitellä? On luonnollista, että sen antajaa yritetään arvailla – kenellähän on tällainen juttu mielessä, olisipa hyvä kun olisi tullut suoraan sanomaan, että olisi voitu jutella jne. Pitäisikö nimetön palaute ottaa esimerkiksi vanhempien palaverissa esille (ja katsoa kenen naama alkaa punottamaan)? Käsiteltäisiinkö palaute eri tavalla, jos sen alla olisi nimi?

Sherlock olisi ollut jo kahden rivin jälkeen varma siitä jonka tässä kaikille paljastan. Joukkueemme, sekä minä, olemme saanut nimetöntä palautetta joukkueen www-sivujen kautta.

Tässä palautteessa oli kaksi osaa josta toinen ei kuulu millään tavalla tänne ja se on mennyt eteenpäin asianomaiselle – siitä pitää ottaa opiksi ja olla huolellisempi. Oli todella typerä moka, että niin pääsi käymään, pahoitteluni siitä.

Toinen sitten oli osaltaan käynnistämässä eilistä blogiani. Teksti oli kyllä kypsynyt mielessäni jo vähän aiemminkin, mutta sai sitten palautteen vuoksi hieman ”lisäväriä” ja saatoin tekstin valmiiksi siinä tunnepuuskassa. Tämä herättikin toivottua keskustelua, mutta väärässä paikassa. Sain siitä nimittäin uuden nimettömän palautteen joka oli myös erittäin asiallinen – täynnä asiaa ja olisi kyllä kelvannut tänne blogiinkin kaikkien luettavaksi.

Blogieni tarkoitus olisi omalta osaltaan aiheuttaa keskustelua. Yritän herätellä sitä puuttumalla ihan oikeisiin reaalimaaliman asioihin, ehkä hiukan kärjistäen niitä. Olisikin mukavaa, että myös niiden perheiden joiden elämää ei täytä lasten (tai oma) jalkapalloharrastus ajatuksia kuultaisiin täällä. Vaikka sitten nimettömänä.

Kategoriat
harrastus jalkapallo kevätronaltiina pallokissat talkoot turnaus

Lasten harrastus

Jalkapallo on lasten harrastus. Harjoitukset, turnaukset ja pelit ovat kaikki lapsia varten.

Näinhän sitä yleensä mietitään.

Voiko aikuinen harrastaa ”lasten jalkapalloa”?

Viime viikonloppuna järjestimme ensimmäisen KevätRonaltiina-turnauksen 2001-2008 syntyneille futistytöille.

Oma viikonlopun saldoni oli kahdeksan ohjattua peliä ja viisi ja puoli vihellettyä peliä. Yksi peli kesti 2×25 minuuttia. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä heräsin jumalattomaan kipuun kun jalat kramppasivat. En ollut ehtinyt syömään koko päivänä kuin yhden grillimakkaran ja juomana sai toimia neljä kuppia kahvia…

Toki olen lähtenyt tähän mukaan sen vuoksi kun oma tyttöni pelaa 04-joukkueessa, mutta jos hän olisi ollut loukkaantunut tai muuten kipeä niin silti viikonloppu olisi mennyt samoin.

Tähän on jäänyt koukkuun. Joskus mietin mitä tekisin jos Jenny ei pelaisikaan. Jos en olisikaan tässä mukana, niin minullahan olisi kolme-neljä vapaailtaa viikossa. Ja muutama viikonloppu vuodessa jolloin voitaisiin tehdä perheen kanssa jotain. Jos vielä jättäisin Pallokissojen johtokunnankin, niin voisin alkaa harrastamaan jotain.

Niin se harrastus varmaan liittyisi sitten jotenkin jalkapalloon.

Pallokissoissakin on muutama valmentaja ja toimihenkilö jotka ovat mukana ilman ”verisidettä”. Nämä henkilöt tekivät niin viikonlopun aikana kun ennen sinäkin valtavan määrän työtä ilman korvausta. Sitä voi kutsua talkootyöksi, mutta yhtä hyvin harrastukseksi.

Jotta teidän lapsenne saa harrastaa futista, niin se vaatii sen, että aika moni aikuinenkin harrastaa. Se kannattaa muistaa kun nämä vapaaehtoiset pyytävät apua esimerkiksi turnausjärjestelyihin. Ja tässä tapauksessa (pallo)kissa olisi tyytyväinen kiitoksestakin!