Kategoria: harrastus

Kategoriat
harrastus pallokissat peliaika sitoutuminen turnaus

Vapaaehtoinen stressi

Jalkapallo on mukava koko perheen yhteinen harrastus. Lisäksi siinä tapaa uusia ihmisiä – niin lapset kuin aikuisetkin saavat uusia saman henkisiä ystäviä. Tärkeintä harrastamisessa on se, että siitä täytyy oikeasti tykätä, sitä tehdään ainakin puoliksi vapaaehtoisesti ja silloin kuin se sopii omaan kalenteriin.

Harrastamisessa puntaroidaan myös hinta-laatu -suhdetta. Lentäminen voisi olla kivaa mutta kone ja lupakirja maksaa ihan liikaa. Samoin olosuhteet ratkaisevat: olen varma että tykkäisin surffaamisesta (siis aalloilla) mutta täällä on vain kylmää vettä – tai jäätä – eivätkä aallotkaan anna kovaa kyytiä.

Jalkapallo on Suomessa ”ihan jees” -harrastus. On ihan itsestään selvää, että pelaaminen on se jalkapallon ykkösjuttu. Futiksen parissa voi ja pitää harrastaa myös aika paljon muita kuin pelaajat jotta se itse pelaaminen onnistuu ainakin seuratasolla. Tarvitaan valmentajia, joukkueenjohtajia, rahastonhoitajia, kuskeja ja huoltajia – jopa erotuomareita. Nämä kaikki ovat junnufutiksessa käytännössä saman harrastuksen eri muotoja. Osa harrastaa oman lapsen mukana, osa omasta ilosta. Osa haluaa kehittyä omassa harrastuksessaan ja jollekin riittää kun vaan harrastaa.

Nyt joku keksii, että eihän se valmentaminen ole mikään harrastus kun siitä maksetaan korvauskin. Samoin tuomarit saavat pillin puhaltamisesta ihan aikuisten oikeaa rahaa. Tuomaripalkkiot ovat ihan oma lukunsa ja minusta se onkin jollekin teinille ihan hyvä kesätyön korvike, mutta kyllä aikuisen työssäkäyvän ihmisen kutsuu sinne kentälle viheltelemään ihan jokin muu syy kuin siitä maksettu korvaus.

Valmennuksen osalta sain juuri tehdyksi oman kulukorvauslaskelmani huhti- ja toukokuulta. Pallokissoissa kuluja maksetaan pääsääntöisesti pidettyjen harjoitusten osalta ja niissäkin on olemassa yläkatto. Parempi kun en lähde sitä tässä sen enempää avaamaan, mutta jos tuon mieltäisi palkaksi, niin mielummin kannattaisi mennä sinne oikeaan kesätyöhön.

Kun itse lähdin jotain noin kahdeksan vuotta sitten mukaan junnuvalmentajaksi, niin tärkein syy oli tietysti oman pojan pelaaminen ja hänen pelitapahtumien mahdollistaminen. Muutaman vuoden aikana tuota valmentamista alkoi ajatella vähän laajempana kokonaisuutena ja siinä samalla vähän muidenkin lapsia. Kaikille pitäisi saada tarjottua sopivia harjoituksia ja pelejä omalla tasolla. Rehellisesti sanottuna kuitenkin minun valmentamisen suurin syyllinen on halu harrastaa oman lapsen kanssa…

Joka tapauksessa, kun tulimme tähän kauteen, niin meillä oli listalla vajaat kolmekymmentä tyttöä. Osa aloittanut jalkapallon harrastamisen edellisenä syksynä ja osa kuusi vuotta aiemmin. Erot taidoissa ja pelikäsityksessä ovat valtavat. Harrastusvuodet eivät kuitenkaan vaikuta innostukseen tai sitoutumiseen – eikä haluun pelata.

Itse tunnustan vajaavaisuuteni taito- ja taktiikkavalmentajana ja monena muunakin. Pelaamiseen ja sen voimaan olen kuitenkin aina uskonut. Pääohje kausisuunnitelmassa on, että kaikille paljon ja sopivia pelejä. Peleillä lapsi rakastuu tähän lajiin.

Itä-Suomen piirissä meidän D12-ikäluokka pelaa 8v8 -pelejä. D12-ikäluokan piirisarjoissa pelaajat eivät voi enää hyppiä joukkueesta toiseen saman sarjan sisällä. Nopeasti laskettuna saamme siis korkeintaan kolme joukkuetta kasaan, mutta riskinä on se että samasta joukkueesta on liian monta pelaajaa samaan aikaan mökillä. No tämän piirin D12-piirisarja ei ole tasoltaankaan sopiva kaikkien tyttöjen kehityksen kannalta, joten luonteva ratkaisu tähän kauteen oli se, että kolme joukkuetta ja jokainen omaan sarjaan. Sarjoiksi valittiin D12- ja D13-tytöt sekä D12-pojat. Nyt jokainen pelaaja voi tarvittaessa käydä jokaisessa sarjassa – loistavaa! Toki osallistumme piirisarjan lisäksi myös muutamaan turnaukseen ja osaan niistä kahdella tasojoukkueella eri sarjoihin.

Tämän järjestelyn riskiksi tunnistettiin se, että jos jotkut eivä pääse osallistumaan peleihin, niin se taas tuo toisille liikaa pelikuormaa. Kaikki pelit ja turnaukset ovat kuitenkin hyvin etukäteen tiedossa ja toimintamalli selvä – kaikki ovat velvollisia ilmoittamaan etukäteen tiedossa olevat reissut ja juhlat jotka sattuvat pelitapahtuman kanssa samalle päivälle.

Poissaoloilmoitusten jälkeen minulla on edessäni lista käytössä olevista pelaajista joista valitsen jokaisen pelitapahtuman vaatimusten mukaan sopivat pelaajat – toki kuorma, harjoittelu ja terveystilanne huomioiden. 8v8-otteluun nimeän 10-11 pelaajaa jotta kaikille tulee pelitapahtumassa varmasti tarpeeksi peliminuutteja. Tämä toimintamalli on minulle melko raskas ja vaatii kaikenlaista seurantaa, mutta on sen arvoista sillä se antaa kaikille pelejä ja otteluita kohtalaisen oikeudenmukaisesti.

Järjestely nojaa kahteen asiaan: olettamukseen, että kaikki eivät ole yhtäaikaa jossain mökillä tai mummolassa sekä siihen, että ennalta tiedetyt poissaolot ilmoitetaan hyvissä ajoin eli viimeistään viikko ennen pelitapahtumia jolloin niihin ehditään reagoimaan.

Nyt olen kahtena edellisenä peliviikonloppuna käyttänyt lähemmäs kymmenen tuntia ylimääräistä aikaa siihen kun olen etsinyt pelaajia yllättävien poisjääntien tilalle. Stressannut sitä saadaanko ylipäätänsä joukkuetta kasaan. Sairastumisia tulee ja niistä aina selvitään, mutta jos yksi tunti kymmenen pelaajan joukkueen nimeämisen jälkeen tulee aina kaksi-kolme ilmoitusta, että en pääsekään kun on kumminkaimanristiäiset niin usko tähän järjestelmään on mennyt.

Ihmeellistä myös on se, että kun yhteen pelitapahtumaan on kutsuttu tuo 11 tyttöä, niin vapaana pitäisi kaiken järjen mukaan olla vielä vajaat 20 tyttöä. Parin-kolmen kutsutun yllättävä poisjäänti pitäisi olla tosi helppoa paikata kutsumalla uusia pelaajia rosterista…? Nähtävästi kuitenkin tytöt odottavat tuota pelikutsua ja kun oma nimi ei ollutkaan ensimmäisellä listalla, niin heti on sovittu jo jotain muuta menoa tuon pelitapahtuman ajaksi.

Korjaavat toimenpiteet:

  1. Paikalle kutsutaan 11 pelaajan sijaan 15 jotta joillakin on vara jäädä pois eikä pelitapahtuma vaarannu
  2. Pyydetään apuja muista kissoista
  3. Perutaan pelitapahtuma jos alkuperäisiä nimettyjä on alle kahdeksan
Ykköstä on jo kokeiltu ja onnistui ihan ok. Riskinä on se, että pelitapahtumassa onkin 15 tyttöä eikä peliaikaa enää tulekaan totuttuun tapaan ”kaikille paljon”. Penkillä istuminen harmittaa.
Kakkosta oli vähän pakkokin kokeilla Iisalmen turnauksessa kun toisena päivänä oli paikalla vain 13 omaa tyttöä. PSG:n pelaajat olivat lisäksi hyviä vahvistuksia! Tulevana lauantaina apuja kysytään varmaan nollakolmosilta…

Kolmonen on sitten viimeinen vaihtoehto ja tällä menolla sekin vielä joudutaan katsomaan…

Tämä loppukausi yritetään taiteilla ykkös- ja kakkosvaihtoehtojen kanssa loppuun asti. Toki joku aina kärsii vähemmän peliajan muodossa siitä ettei kaikki mene enää niin kuin kauden alussa sovittiin ja luvattiin eikä se ole yhtään kivaa.

Mutta koska tämä on vain harrastus, niin minulle kuin tytöillekin, niin ensi vuonna minä en enää ota näistä tällaista stressiä. Nyt on kesä ja syksy aikaa miettiä miten Pallokissojen 2004-tyttöjen ensi kausi aiotaan hoitaa – kuka sitoutuu ja mihin.

Kategoriat
fagersta harrastus jalkapallo sips

Pitkä kausi paketissa

Ei mitään muistikuvaa, mutta luulisin, että ehkä 1993 – tai 1994. Tuolta vuodelta on minun ensimmäinen pelipassini Siilinjärven palloseurasta.

Sitä ennen jalista, futista ja potkupalloa tuli pelattua viikoittain Kehvon koulun kentällä ja omassa pihassa. Pihassa olevan navetan seinään isä laittoi laudat tolpiksi ja ylärimaksi. Peltikatolta kaatuva vesi hakkasi tuon maalin edustan aina kivikolle, joten siihen kärrättiin sahanpurua hieman lievittämään maalivahdin osuutta. Pihassa ei käytetty sanontaa ”ei osu edes ladon seinään”, vaan puhuimme oikeasti navetasta. Navettaan ei aina osuttu tai sitten pallo lensi jopa sen yli. Takana oli nokkosia, joten osumatarkkuutta kannatti opetella ennen voiman hankintaa. Yhtään kehumatta, aika hyvä oikea jalka tuolla keinoin tulikin.

Jos tarkkoja ollaan, niin olihan minulla varmaan jokin korttelipassi jo aikoinaan Ruotsin puolella kesällä 1983. Yhden kesän ennätin veljeni Arin kanssa pelata paikallisessa suurseurassa Fagerstassa ja käytiin ainakin kerran voittamassa paikallisvastustaja Norberg. Tai sitten hävittiin. Jos ura olisi SiPSistä jatkunut suoraan euroopan mahtiseuroihin, niin sitten olisi mietitty tarkkaan mihin seuraan kasvattajarahat olisivatkaan menneet… Lehtiin olisi levinnyt joukkuekuva kesältä 1983 jossa eturivin reunassa hieman muista erillään oli aika ujon näköinen muita nuorempi pieni poika kesäblondissa tukassaan.

Niin – kuten ehkä jo huomasitte, niin kyse ei ole tämän kauden pakettiin pistämisestä. Jatkakaa lukemista omalla vastuulla, nimittäin seassa saattaa vilistä ihan oikeitakin nimiä. Ainakin nimimerkkejä. Tarina voi olla pitkä ja tylsä niin kuin Pelén elämänkertakin. Minä vaan en tienaa tälläkään mitään ja jaan sen teitä säästellen ehkä jopa neljään osaan. Lisäksi tarina saattaa sisältää niin aihevirheitä kuin aikajanavirheitäkin. Luulisin kuitenkin kaiken menneen ehkä näin – ainakin itsekehujen kohdalla.

Kehvon koulun porukalla pelattiin niin tosissaan kuin vain kylän pojat pystyvät pelaamaan ilman seuran perustamista. Seurakin kyllä aikoinaan perustettiin, mutta sen nimeksi tuli Rökäletappio – eikä se kuulu tähän blogiin. Kyläporukalla käytiin pelaamassa Siilinjärven puulaakia ja kinkkuturnauksia sekä Jalkapallopeijjaisia, joukkueen nimi oli mielikuvituksellisesti Potku. Puulaaki joskus voitettiin ja kinkkuturnauksessakin taisi tulla jonakin vuotena hopeaa. Näytöt riittivät siihen, että SiPS yritti värvätä minut väkisin mukaan oikeisiin peleihin. Eihän käynyt päinsä, että kylän pojat maaseudulta pyörittelevät ison kirkon edustusjoukkuetta harjoitusturnauksissa… Itse pelailin tuohon aikaan enemmän puolivakavissani lentopalloa enkä tarttunut houkutuksiin. Veljeni Ari siirtyi kuitenkin SiPSiin ja olisikohan siitä mennyt sitten vuosi kun minäkin lopulta tunnustin olevani jalkapalloilija ja lähdin pelaamaan oikeata jalkapalloa.

SiPSin porukka oli osittain tuttua ja siihen oli helppo mennä mukaan. En muista pelasinko aina numerolla 15, mutta sain sen kun muistaakseni Kassu siirtyi muistaakseni Nilsiään, muistaakseni. Kassulle oli jo tilattu pelikamat, paidat ja collaget ja ne jäi sitten ylimääräiseksi ja sitä kautta minulle.

Isolle kentälle siirtyminen vei luonnollisesti vähän aikaa. Piti tottua siihen, että tilaa on joka puolella paljon jos sitä vaan osaa käyttää. Joukkuetta valmensivat tuolloin Pantse ja Sälli joiden mielestä olin vähiten tiellä laitapelaajana. Tosin siellä minun nopeudellani pystyi myös ohittamaan kenet tahansa kunhan muisti ottaa pallon mukaan – tai siis laittaa tarpeeksi pitkä tikkarin.

Peli alkoi sujumaan melko hyvin heti alkuvuodesta 1995 – silloin tuntui, että kaikki onnistui kunnes kesäkuussa napsahti. Pelipäivä oli kuuma ja nesteytys oli taas kerran huono ja minua vaivasivat krampit niin kuin koko urani ajan. Ne eivät sinällään juuri haitanneet, mutta yhdessä puskutilanteessa jalkani jäi kahden vastustajan väliin ja se sattui. Makasin maassa jalkaani valittaen ja huoltajakaksikko Sälli ja Heku tulivat nopeasti paikalle. Kumpikohan lie joka huomasi että valitan jalkaani ja oletti siinä olevan taas kramppi. Tukeva ote säären ympäriltä ja alettiin painamaan nilkan kautta pohjelihasta pitkäksi. Tuolloin musteni silmissä mikä selittyy sillä kun parin päivän päästä rtg:ssä selvisi, että minulla olikin pohjeluun murtuma. Kaverit vaan kertoivat, kun Sälli ja Heku huomasivat jotain olevan oikeasti rikki, niin he kantoivat sitten minut kentän laidalle – samassa tohinassa Heku suhautti kylmäsprayllä omaan silmäänsä kun laittoi sen tippunutta korkkia paikoilleen. Sellaista sattuu.

En tiedä kuinka paljon tuo huoltotoilailu lopulta vaikutti, mutta koko kesä meni jalkaa parannellessa. Murtuma oli ihan pohjeluun yläosassa ja ainakaan tuolloin jalkaa ei kipsattu. Annettiin vain kepit ja tiukka sidos nilkkaan. Vuoden 1995 juhannuksena pojat tekivätkin minusta kuskin itselleen, kun en kipulääkkeiden ja keppien kanssa voinut kunnolla osallistua muihin rientoihin. Ongelma vaan oli se, että jalka oli niin kipeä, ettei sillä pystynyt painaa polkimia pohjaan… Mitä nyt Snellmanin Henkan Toyota Tercelissä oli niin löysä kytkin, että hammasta purren sitä pystyi käyttämään. Saattoi näyttää Rauhalahdessa hienolta kun porukka purkautuu pienestä Tercelistä ulos ja kuski jatkoi matkaa keppien kanssa…

Lopputulos oli viimein se, että jalka vaati kunnon hoitoa, ja siihen Mahlamäen Seppo sitten ohjasikin. Loppukaudesta taisin päästä vielä muutaman pelinkin pelaamaan. Kipu lähti jalasta lopullisesti vasta sitten, kun vastoin varsinaisen huoltajan (nimi ei tule enää mieleen, mutta se puutarhuri) ohjeita en ottanutkaan enää hänen tekemää teippausta.

Seuraava kausi oli SiPSiltä loistava ja noustiin nelosesta kolmoseen. Oma kausi oli jo lähtökohtaisesti huono, sillä kesällä 1996 aloitin asepalveluksen Haminassa asti. Sieltä ei käyty iltalomilla joukkueen mukana harjoittelemassa eikä sitten viikonlopun peleissäkään tullut kovin paljoa peliaikaa. Kauden viimeisen pelin jälkeisestä saunaillasta jäikin mieleen Törrösen kaksoisveljesten tulkinnat Janne Hurmeen Kirjeestä sekä Jiin Väinöstä… Joistain SiPSin saunailloista jäi ehkä muutakin mieleen, mutta tuossa nyt ne tärkeimmät.

SiPSillä oli tapana järjestää myös kauden päätösristeily. Käytiin Ruotsin puolella asti katsomassa millaista on oikeassa jalkapallo-ottelussa. Kaikki tosin eivät päässeet, sillä SiPSin verkkatakki ei avannutkaan terminaalissa ihan kaikkia ovia. Joku väittää, että Jäppisen tukkatyylilläkin olisi ollut osuutta asiaan, mutta tällä väitteellä ei kai ole silminnäkijähavaintoja takanaan.

SiPSin kausi kolmosessa vuonna 1997 oli aika fiasko. Siihen lähdettiin suurin elkein ja tehtiin jopa pelaajasopimuksia ja niihin kytkettiin pinnarahojakin. Minun pahvissani ei henkilökohtaisia pinnarahoja näkynyt eikä niitä siihen olisi ehkä kuulunutkaan. Sekun ruuti oli märkää ja Hynysen Timppaakaan ei muistaakseni paljoa näkynyt joten maalinteko ontui. Edellisellä kaudella nelosessa Timppa tuli toiselle puoliajalle kentälle ja teki seitsemän maalia joista viimeisen pyörittämällä pari-kolme-neljä vastustajaa mokkeineen solmuun, istui pallon päälle maaliviivalle josta tönäsi pallon sisään. Keltainen kortti. Näitä ei siis enää kolmosessa nähty ja visiitti jäi yhden kauden mittaiseksi.

Itse muutin opiskelujen ja vaimokkeen perässä kesällä 1997 Kuopioon. Harjoitusinto lopahti kyytijärjestelyjen hankaluuteen ja ehkä totuuden nimissä muutkin asiat kiinnostivat. Kaudella 1998 peliaika väheni ja väheni ja jossain vaiheessa tuli katsottua kokonaisia otteluita penkiltä. Jos joukkue olisi pelannut hyvin ja voittoja nähty, niin ehkä olisin tuon sulattanutkin, mutta tulos oli huono. Annoin sitten ymmärtää, että jos ei peliaikaa kuulu, niin on minulla muutakin tekemistä kuin katsoa ponnetonta potkupalloa. En ollut tarpeeksi iso stara, jotta tuolla kommentilla olisi ollut mitään merkitystä.

Kausi 1999 jäi minulle viimeiseksi SiPSin edustusjoukkueen paidassa. Tuolta kaudelta minulla on vain yksi muistikuva ja sekin liittyy loukkaantumiseen. Huhtikuun 2. päivä pelasimme jotain ottelua keskuskentällä. Nykyisen Kuopion keskuskentän vanhan tekonurmen paikalla oli silloin oikea kunnon betonihiekkakenttä isoine kivineen. Jossain tilanteessa pääsin kovaan vauhtiin mikä pysähtyi rumaan taklaukseen ja putosin suoraan polvilleni. Hiekkahousuista ei ollut mitään apua ja vasen polveni aukesi verta vuotaen. Päivystyksessä riekaloituneesta kudoksesta poistettiin hiekanjyviä ja jäljelle jäi arpakuution kokoinen reikä. 4. huhtikuuta syntyi Iina joka joutui pienikokoisena vähäksi aikaa vastasyntyneiden teho-osastolle. En kertonut hoitajille mitään siitä, että polvestani puuttui nahka ja se märki aika paljon. Minulla ei olisi varmaan muuten ollut mitään asiaa osastolle hoitamaan Iinaa. Tuosta jäi muistoksi ikuinen arpikudos polviin sekä loistava vinkki Niksi-Pirkkaan: ”Märkivää ihokudosta on hyvä peittää ja hoitaa rintaliivien imetyssuojilla”.

Muistot noista vuosista ovat pääasiassa hyviä. Muutama maalikin per vuosi tuli tehtyä, joista päällimäisenä muistan pelin Rautavaaralta Raikua vastaan. Silloin pelattiin nelosta ja olimme selkeä sarjajohtaja ja Raikulla korkeintaan pari pistettä. Olisikohan kausi ollut juuri tuo nousukausi 1996. Yllättäen olimme ensimmäisen viiden minuutin päästä 1-0 tappiolla takkiauki-lähdön jälkeen. Tuo jo aiemmin mainitsemani puutarhuri-huoltaja tuli vasta silloin pukukopilta kentälle ja järkkäri pyysi häneltä pääsymaksua. KYLLÄ – Raikulla oli pääsyliput nelosdivaripeleihin ja siellä oli sentään yleisöä! Kun hän oli selittänyt olleensa SiPSin joukkueen jäsen, niin portilla oli naureskeltu, että menehän kannustamaan nyt kun tarvitsette kaiken avun… No peli kuitenkin päättyi sitten meidän voittoon 1-14, ja se maali. Tilanne oli varmaan jo 1-9 ja Kouvolaisen Olli pisti alakerrasta pitkän pallon ja se näytti lentävän suoraan kolmen vastustajan keskelle noin 25 metriin. Itse juoksin jostain kaukaa ja otin pallon heidän keskeltään, kiersin maalivahdin ja pistin tyhjiin. Maali ei ollut tarkemmin mietittynä (ja varsinkaan kerrottuna) kovin erikoinen, mutta kyllähän se mieleen jäi kun Ola monta kertaa ihmetteli Pikku-Tarinan saunan lauteilla, että miten joku oli niin nopea että pystyi siitä välistä pallon vielä hakemaan… Tänä päivänä junnukoutsina kannattaakin muistaa, että vanhempien pelaajien kehut ja sanomiset voivat olla todella tärkeitä ”meille nuorille”.

Pantse, Sälli ja Heku sekä Jäppinen. Velipoika Arska, Törrösen kaksoset, Mustang-Aki ja Lese. Koistisen veljekset ja kolmas pyörä (naaman muistan, nimeä en) sekä kolmas Koistinen eli Kari. Rohe, Kassu, Korhosen Vesku ja Ola. Seku ja Timppa. Laasanen, Ryhis ja Julle. Pakko meitä oli olla enemmänkin – ai niin, ainakin kivitaskut (tarinan jätän kertomatta) ja ehkä joitain muitakin. Kiitokset teille jotka opetitte poikaa pelaamaan isolla kentällä – ja joitakin minä jo opetin?

Seuraavassa osassa voitte lukea siitä miten päädyin lähtemään SiPSistä ja mitä vaiheita siihen liittyi. Homma ei mennyt ihan sormia napsauttamalla enkä tainut itsekään olla aina varma siitä mitä halusin…

Alla on kommenttikentät. Antakaa palaa jos mielessä on jotain noilta vuosilta sinivalkoisissa.

Kategoriat
blogi harrastus palaute

Nimetöntä palautetta

Blogiani luetaan – hyvä juttu.

Lukukertoja on tällä uudella alustalla ollut eniten tarinalla Money Talks, tähän mennessä yhteensä 87 lukukertaa. En siis tee bloggaamalla vielä kovin isoa summaa rahaa vaikka kuinka koittaisin mainostaa näitä jossain. Yleisöni on siis edelleen vaatimaton, mutta ainakin näitä juttuja viisaampi.

Joskus näitä uusia tekstejä on tullut tiuhempaan ja joskus harvemmin. Yhteistä näille kaikille on mielestäni se, että minulla on ollut sanottavaa. Se on eri asia kuin se, että onko sanottavalla tarkoitus olla kuulijoita, mutta pääsenpähän ainakin sanomaan. Joka tapauksessa jokaiselle jutulle löytyy jokin oikean elämän tilanne, josta teksti on saanut alkunsa.

Jossain tekstissäni taisin mainita (esittää uhkauksen), että jos lukijoitakaan ei kiinnosta, niin pidän ajatukseni omassa päässäni. Sekin olisi joskus hyvä asia, mutta tuskin olisi toteutunut. Lapsiani koitan opettaa, että nettiin laitetaan sitten vain ne asiat ja kuvat, joita viitsii huudella omalla naamallaan julkisesti maailman toreilla ja koitan elää esimerkkini kautta.

Ei pidä silti väheksyä nimetöntä palautetta, jossa on oikeasti asiaa. Huutelut ja *ttuilut on tietysti asia erikseen, mutta onneksi sellaiseen kukaan ei ole lähtenyt.

Miten nimetön palaute pitäisi sitten käsitellä? On luonnollista, että sen antajaa yritetään arvailla – kenellähän on tällainen juttu mielessä, olisipa hyvä kun olisi tullut suoraan sanomaan, että olisi voitu jutella jne. Pitäisikö nimetön palaute ottaa esimerkiksi vanhempien palaverissa esille (ja katsoa kenen naama alkaa punottamaan)? Käsiteltäisiinkö palaute eri tavalla, jos sen alla olisi nimi?

Sherlock olisi ollut jo kahden rivin jälkeen varma siitä jonka tässä kaikille paljastan. Joukkueemme, sekä minä, olemme saanut nimetöntä palautetta joukkueen www-sivujen kautta.

Tässä palautteessa oli kaksi osaa josta toinen ei kuulu millään tavalla tänne ja se on mennyt eteenpäin asianomaiselle – siitä pitää ottaa opiksi ja olla huolellisempi. Oli todella typerä moka, että niin pääsi käymään, pahoitteluni siitä.

Toinen sitten oli osaltaan käynnistämässä eilistä blogiani. Teksti oli kyllä kypsynyt mielessäni jo vähän aiemminkin, mutta sai sitten palautteen vuoksi hieman ”lisäväriä” ja saatoin tekstin valmiiksi siinä tunnepuuskassa. Tämä herättikin toivottua keskustelua, mutta väärässä paikassa. Sain siitä nimittäin uuden nimettömän palautteen joka oli myös erittäin asiallinen – täynnä asiaa ja olisi kyllä kelvannut tänne blogiinkin kaikkien luettavaksi.

Blogieni tarkoitus olisi omalta osaltaan aiheuttaa keskustelua. Yritän herätellä sitä puuttumalla ihan oikeisiin reaalimaaliman asioihin, ehkä hiukan kärjistäen niitä. Olisikin mukavaa, että myös niiden perheiden joiden elämää ei täytä lasten (tai oma) jalkapalloharrastus ajatuksia kuultaisiin täällä. Vaikka sitten nimettömänä.

Kategoriat
harrastus jalkapallo kevätronaltiina pallokissat talkoot turnaus

Lasten harrastus

Jalkapallo on lasten harrastus. Harjoitukset, turnaukset ja pelit ovat kaikki lapsia varten.

Näinhän sitä yleensä mietitään.

Voiko aikuinen harrastaa ”lasten jalkapalloa”?

Viime viikonloppuna järjestimme ensimmäisen KevätRonaltiina-turnauksen 2001-2008 syntyneille futistytöille.

Oma viikonlopun saldoni oli kahdeksan ohjattua peliä ja viisi ja puoli vihellettyä peliä. Yksi peli kesti 2×25 minuuttia. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä heräsin jumalattomaan kipuun kun jalat kramppasivat. En ollut ehtinyt syömään koko päivänä kuin yhden grillimakkaran ja juomana sai toimia neljä kuppia kahvia…

Toki olen lähtenyt tähän mukaan sen vuoksi kun oma tyttöni pelaa 04-joukkueessa, mutta jos hän olisi ollut loukkaantunut tai muuten kipeä niin silti viikonloppu olisi mennyt samoin.

Tähän on jäänyt koukkuun. Joskus mietin mitä tekisin jos Jenny ei pelaisikaan. Jos en olisikaan tässä mukana, niin minullahan olisi kolme-neljä vapaailtaa viikossa. Ja muutama viikonloppu vuodessa jolloin voitaisiin tehdä perheen kanssa jotain. Jos vielä jättäisin Pallokissojen johtokunnankin, niin voisin alkaa harrastamaan jotain.

Niin se harrastus varmaan liittyisi sitten jotenkin jalkapalloon.

Pallokissoissakin on muutama valmentaja ja toimihenkilö jotka ovat mukana ilman ”verisidettä”. Nämä henkilöt tekivät niin viikonlopun aikana kun ennen sinäkin valtavan määrän työtä ilman korvausta. Sitä voi kutsua talkootyöksi, mutta yhtä hyvin harrastukseksi.

Jotta teidän lapsenne saa harrastaa futista, niin se vaatii sen, että aika moni aikuinenkin harrastaa. Se kannattaa muistaa kun nämä vapaaehtoiset pyytävät apua esimerkiksi turnausjärjestelyihin. Ja tässä tapauksessa (pallo)kissa olisi tyytyväinen kiitoksestakin!