lokakuu 2014 – Ajatuskia futiksesta

”Joo ottakaa vaan, ei tarvita niin flegmaattista kaveria.”

Kauppisen Tapsan mukaan näillä Kestin sanoilla SiPS vahvisti minun siirron AC Barcaan keväällä 2000. En siis jaksanut reissata Siilinjärvelle pelaamaan nelosta. Tai kyllä pelit olisivat tietysti kiinnostaneet, mutta harjoittelu ei ja se näkyi peliajassa. Kesti tosin ei ollut minua ikinä valmentanut, mutta helpostihan minusta flegmaattisen kuvan on saanut jos ei ole harjoituksissakaan näkynyt.

Vielä vuosi sitten olin kuitenkin ajatellut lähteä tosissani pelaamaan Kuopiossa joko kakkosta tai kolmosta, mutta kuten edellisestä osasta saitte lukea, niin ne tyrehtyivät erinäisistä syistä. Omasta mielestä nyt oli aika etsiä jokin sopiva nelosen tai viitosen höntsäporukka ja katsella vaikka sitten seuraavalla kaudella uudestaan hommaa vähän vakavammin.

MPR, FC Eagles, FC Tarzan, LiPa ja SawU. Nuoren ulkopaikkakuntalaisen mielestä nämä oli suljettuja äijäporukoita. KarTessa olisi ollut serkkupoika ja sinne olisi mahtunut – se vaan oli kaukana Karttulassa asti. Airakselassa oli yritys ja Kurkimäessä Kisa – ja sitten tietysti AC Barca.

En edes muista mistä tuo Barca tuli tuolloin mieleen, mutta kun se kerran harjoitteli talvella Kuopio-hallissa, niin sehän sopi erittäin hyvin. Siispä painelin kerran vaan harjoituksien aikaan hallille ja etsin porukan sekä valmentajan, Tapsan. En suinkaan mennyt suoraan harjoittelemaan, vaan esittäydyin ja kyselin, josko porukkaan mahtusi mukaan. En tiedä onko Tapsa käännyttänyt ketään ikinä pois eikä minullekaan vielä silloin naurettu. Hyvä juttu – paitsi että olisi pitänyt varmaan tehdä taustatyötä vähän paremmin. Tai ainakin selvittää missä sarjassa Barca tulisi kesällä pelaamaan.

No totta kai mahduin mukaan Barcan harjoituksiin – olinhan sentään pelaillut kolmosta ja nelosta. Olisin päässyt heti saman tien harjoittelemaan, mutta kun ei ollut kenkiä mukana, niin lupasin tulla seuraavalla kerralla. Kyselin sitten siinä samalla lähtiessäni, että pelailettekos te nyt nelosta vai vitosta. Silloin alkoi porukka katsomaan minuakin vähän tarkemmin alta kulmien, että mikäs jannu se tuollaista kyselee… ”Noustiin kolmoseen – onko se ongelma?”

Ööh. Ei ole ongelma – se passaa ihan hyvin…

Niin – olin halunnut lähteä vähän ”jäähdyttelemään” eikä reissaaminen huvittanut. Sitten löysinkin itseni kolmosen porukasta joka pelaa Riistavedellä. Tai oikeastaan Vartialassa reilut viisi kilometriä Riistavedeltä kotiin päin, mutta kuitenkin jopa pikkaisen kauempana kuin Siilinjärvi… Eihän tässä näin pitänyt käydä?

Barcan hyvä puoli oli kuitenkin se, että se on tarkasti ottaen kuopiolainen seura ja sai siten Kuopiosta harjoitusvuoroja. Vartialassa kun on vain samettinen voikukkanurmi, eikä sillä voinut keväällä harjoitella. Harjoitukset siis olivat Kuopio-hallissa, kuplahallissa ja Kuopion sorakentillä, eli matkustamisesta olin päässyt aika hyvin eroon.

Kun menee hyvin, niin silloin myös futisporukan vetäminen on helppoa. Kaudet 1998 ja 1999 olivat päättyneet nousujuhliin suoraan vitosesta kolmoseen, ja porukkaa oli tulossa aina mukaan (minä myös). Barcalla ei kuitenkaan ollut helppoja kausia minun aikanani eikä ensimmäinen kausi 2000 ollut siitä poikkeus. Pelailin silloin vielä laitalinkkinä ja peliaikaakin tuli ihan kohtalaisesti, mutta pelit menivät kaikilta surkeasti – vielä huonommin kuin SiPSin kolmodivarikaudella. Kun kausi 2000 päättyi, niin meillä oli 18 ottelun jälkeen yhteensä seitsemän pinnaa maalierolla 19-88 (kiitos ToPS-90 kun vielä löytyy tilastotkin).

Kaudesta jäi oikeastaan mieleen vain yksi jumalattoman pitkältä tuntuva reissu Venäjän rajalle vierasotteluun Wärtsilä Metallurgia vastaan. Tie huononi joka kilometri kunnes päättyi jonnekin korkealle mäelle kivikovalle hiekkakentälle jossa tuuli niin kovasti ettei pallo pysynyt kentällä jos peli pysähtyi. Hävittiin kuin akat ja paluumatka tuntui vieläkin pidemmältä.

Barcan ajoille – ehkä vuodelle 2001 – ajoittuu suurin muutos omaan peliini. Oltiin menossa Tapsan kyydillä pelaamaan Päivärannan koulun kentälle ja vastassa on siis ollut varmaan Tarzan tai MPR. En muista miksi meille ei ollut tulossa porukkaa pelaamaan ja Tapsa kiroili autossa ääneen, että kenetkä hän nyt laittaa puolustukseen kun sekin ja sekin ovat poissa. Aukaisin sitten ajattelematta suuni, että jos minä olisin puolustuksessa, niin ei sieltä tule kukaan ainakaan pallon kanssa läpi. Se sinetöi paikkani puolustuksessa koko loppu-uraksi muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuunottamatta.

Tuolloin pelattiin joskus vielä liberollakin. Joku viisas on sanonut, että liberona pelanneilla on loistava pelikäsitys, pelinlukutaito ja taktinen osaaminen. Ennen kuin törmäsin tähän viisauteen, niin aloin jo epäilemään olenko hidastunut ja sitä kautta ehdin ajatella tilanteita nopeammin kuin jalkani, mutta olipa hyvä päästä siitäkin epäilyksestä…

Välillä joku tuli pallon kanssakin ohi, mutta yleensä niitä oli silloin useampi. Yksi kerta jäi mieleen ja se on ehkä ainoa kun olen pelikaverilleni räyhännyt takaisin. Olisikohan ensimmäistä puoliaikaa pelattu jotain 20-30 minuuttia kun oltiin jo 4-0 häviöllä. Viimeisimmän maalin jälkeen yksi paikallinen jalkapallosuuruus alkoi neuvomaan minua miten pitää puolustaa. Tuo maali tosin tuli vastustajan 5-3 ylivoimahyökkäyksellä keskialueen pallonmenetyksen jälkeen, enkä silloin jaksanut enää kuunnella tämän alemman keskikenttämiehen neuvoja tilanteessa jolloin hän itse seilasi kymppipaikalla… No tämä kaveri kuuluu niihin harvoihin ja valittuihin joiden kanssa olen pelannut mutta joita ei tule ikävä.

Barca oli suoraan sanottuna mielenkiintoinen sakki. Joukkueen rungon muodosti Jere ”Teron veli” Penttilä ja Sam ”Korde” Korhonen. Olihan siellä muitakin, mutta noiden kahden pelin mukaan joko voitettiin tai hävittiin. Tai ei kai näillä juuri huonoja pelejä ollut, mutta se miten hyvin muut pääsivät tämän kaksikon mukaan… Barcan riveissä oli myös Erkka ”Roudari” Korpinen, jonka kanssa olin aikoinaan lätkinyt palloa verkon yli silloisessa SiLentiksessä. Erkan kanssa muodostimme myöhemmin sellaisen puolustuslinjan ettei vitosessa ole toista nähty. Edellä mainittujen lisäksi joukkueessa oli vuosien aikana vaikka ketä nimimiehiä suurista paikallisista ”futisperheistä” joiden kirjoituksia näkyy edelleenkin Savon Sanomien mielipidepalstalla kun jostain jalkapalloasiasta pitää narista.

Barcan todellinen kantava voima oli kuitenkin Tapio ”Tapsa” Kauppinen. Vaikka tämä lääni on täynnä asialleen omistautuneita futismiehiä, niin Tapsa on minun lähipiiristäni ehdoton ykkönen. Pahoitteluni teille kakkosille joita on monta. Tuskin kukaan – Tapsa vaimoineen mukaan luettuna – tietää kuinka monta markkaa, viikkoa, euroa, tuntia ja kuukautta Tapsa on jalkapallon eteen laittanut. Ja kyse sentään on alasarjoista. Tapsalle kiitos!

Barca oli avoin porukka. Siihen oli helppo tulla pelaamaan ja Tapsa otti kaikki avosylin vastaan. Kun runkopelaajat vaihtuivat, niin uusia tuli mukaan. Tapsan bravuuri olikin lähteä vaikka seitsemällä miehellä peliin ja matkan varrelta poimittiin loput kyytiin bussiin. Joensuun peliin viimeiset nousivat Ylämyllyn Shelliltä. Nimiä ei aina kyselty…

Barca oli myös kansainvälinen porukka. Pisimpään mukana taisi olla ”Vallu” Vadel jota näkee edelleen pitkässä tukassaan aina jonkin porukan mukana potkimassa. Lisäksi eräänä vuonna oli irakilainen kaveri, jonka oikeaa nimeä ei kukaan tiedä – tuskin Tapsakaan. Kaikki kutsuivat häntä Frankiksi. Kun Tapsalta kysyttiin mistä tuo nimi tulee, niin selitys vaan oli, että frank tarkoittaa jotain pennin arvoista rahaa – ja juuri niin arvokas Frank oli joukkueelle ja siksi hän sen nimen antoi.

Tapsan pojat Sami ja nuorempi, jonka nimeä en muista, kuuluvat niihin joista olisi voinut tulla jalkapalloilijoita, jos… Maalivahtipuoli oli silloin kunnossa kun Lievosen Timppa pääsi peleihin. Varma nimimuisti loppuu nyt tähän, en edes Diegon oikeaa nimeä enää muista. Hahmoista Janckeria ei voi unohtaa vaikka nimen olenkin. Pelaajien muistamista myös vaikeuttaa se, että en ole varma ketkä pelasivat kanssani Barcassa ja ketkä vasta sitten seuraavassa jaksossa ja ketkä molemmissa. Erkkahan se muistaa kun pelasi varmasti molemmissa – ja laitahan listaa – kuten myös muut jotka tätä lukevat ja muistavat pelanneensa Barcassa kausina 2000-2003. En edes ala veikkaamaan… Oisko Pekkakin ollut mukana?

Tuon viimeiseksi jääneen Barca-kauden 2003 kohokohta taisi olla Jean S. ja Paula Koivuniemi. Aivan käsittämätöntä, mutta Barcan saunailta oli aina samaan aikaan kun Jean S:llä oli keikka Puikkarissa. Roudari hoiti meidän pienen porukan aina kiitettävästi sisälle jonojen ohi.

Barcan taru minun ja monen muun osalta loppui siihen kun Tapsa piti välivuoden kauden 2003 jälkeen. Silloin tuli puhelu ja tarjous josta ei voinut kieltäytyä…

Pitkä kausi paketissa – osa 2

Ensiksi ensimmäisen osan palaute jota tuli lähinnä faceen. Kaikki eivät sitä sieltä näe, joten tähän vähän yhteenvetoa.

Puutarhuri-huoltajan nimi muistui mieleen, Korven Timohan se oli (kiitos Pete). Samalla muisteltiin Timpan olleen huoltajan lisäksi joukkueen vara-vara-vara-maalivahti ja aikoinaan kovan luokan korkeushyppääjä. Moniosaaja, siis ja ehdottomasti korvaamaton joka joukkueessa.

Toinen tarina koski tuon ajan pelaajasiirtoja. Kaupat tehtiin uusilla tai vanhoilla Selecteillä pelaajasta ja odotusarvosta riippuen. Tai pelinumerosta, kuten Siilinjärven Henry Saaren tapauksessa.

Tuolta aikakaudelta jäi muuten yksi juttu kertomatta. Tuolloin heti urani alkuvaiheessa SiPSissä tuli opeteltua yksi erikoisuus, nimittäin tavaramerkkini puolivolttirajaheitto. Homma muistaakseni lähti jostain alkulämmittelystä tai jumpasta tai jostain jossa tuli tehtyä muiden nähden puolivolttia. Heku tai Sälli siihen vaan kommentoi, että koitapas ottaa pallo siihen mukaan ja minustakin se oli ihan hyvä ajatus.

Tuohon aikaan ei ollut youtubea josta olisi voinut katsoa mallia eikä meidän joukkueessakaan ollut esimerkin näyttäjää. Oli vain tieto siitä, että säännöt sen sallivat ja että se on mahdollista – ja sillä pitäisi saada pitkä heitto aikaiseksi.

Eihän se voi olla vaikeaa jos osaa jo puolivoltin, eihän? No oli se. Itse asiassa opettelin sen aluksi ihan päin mäntyä ja sitä jopa käytinkin väärin. Hieman vaikea selittää, mutta se ensimmäinen versio oli enemmänkin voltti kuin puolivoltti. Kyllä silläkin heitto onnistui, se vaan oli älyttömän raskasta ja sattuikin vähän joka paikkaan. Se oli sellaista repimistä. En tiedä mikä sitten napsahti joskus kohdalleen ja heitto alkoi sujumaan puolivoltilla niin kuin pitikin. Sillä tavoin heiton kontrolli oli huomattavasti paremmin hallussa.

Oliko siitä ikinä oikeasti mitään iloa? Kai siitä pitäisi olla, jos sivurajaheiton pystyy heittämään maalin takatolpalle asti puskettavaksi. Valitettavasti omakaan joukkue ei siihen aina uskonut ja pari ihan avopaikkaa meni ohi kun juostiinkin pallon ali… Kerran kentän lyhin mies siinä kuitenkin onnistui Rautalammin Stampfieldillä. Vastustajan maalivahti ihmetteli mikä tuo on ja puskun jälkeen maalin tekijä kommentoi ”meillä näitä sanotaan maaleiksi”. Nojoo… Kerran heitto on myös mennyt suoraan maaliin, mutta siitä ei pisteitä jaeta, valitettavasti. Ja pääsihän sillä Kymen ilmatorjuntarykmentin jalkapallojoukkueeseen yhdeksi päiväksi pois kasarmilta.

Se omista kehuista ja siirrytään ajassa eteenpäin. Tässä osassa ei sitten oikeastaan pelata missään mikä ei ole suuri menetys kenellekään. Kauden 1999 ympärillä minulla oli selkeä halu siirtyä Kuopioon. Ehkä se meni jotenkin näin.

Kauden 1999 jälkeen olin jo päättänyt, että en jaksa reissata harjoituksissa Kuopion ja Siilinjärven välillä. Piti siis oikeasti löytää jokin sopiva seura Kuopiosta – luultavasti edellisenä vuotena olin jo yrittänytkin, mutta silloin palasin takaisin ”kotiin SiPSiin”. Valitettavasti muistikuvat eivät meinaa löytää oikeita vuosia, mutta ajoitan tapahtumat muutaman asian perusteella kohdalleen.

Ensinnäkin pelasin SiPSissä varmasti vielä kauden 1999. Tuona vuonna nimittäin syntyi esikoiseni Iina ja koska emme olleet vielä tuolloin naimisissa, niin lapsi piti käydä tunnustamassa. Yllätykseni oli suuri kun tunnistin SiPSiläiseksi sen Kuopion kaupungin työntekijän jolle tunnustus tehtiin. Vielä suurempi yllätys oli se, että heti tunnustamisen jälkeisessä kotipelissä sain SiPSiltä onnittelut ja kukkakimpun. Eli minun on siis pitänyt pelata SiPSissä vielä kaudella 1999.

Kaudella 1999 Zulimaneja valmensi legenda Atik Ismail ja kävin alkuvuoden Zulujen mukana harjoituksissa sekä joissain harjoituspeleissä. Tempo oli SiPSiin verrattuna aika kova – talviaikaankin oli kolmet harjoitukset viikossa. Kyllä isolla kylällä oli tuolloin hyvät talviharjoitusmahdollisuudet silloiseen SiPSiin verrattuna. Zulujen rinki oli kova ja vaatimustasoa alettiin entisestään nostamaan. Kolmet harjoitukset viikossa enää riittäneet joukkueelle sillä olihan edessä kova kolmonen ja tavoitteena nousu kakkoseen. Peliajan saaminen olisi vaatinut ”uhrautumisia”, mutta silloin keväällä laitettiin asioita tärkeysjärjestykseen, kun Iina syntyi ja yliopistoakin piti käydä. En ollut valmis harjoittelemaan muiden tasolla ja ainoa järkevä vaihtoehto oli palata alkukesästä takaisin SiPSiin.

Muutaman harjoituspelin perusteella juoksuvauhti ja kunto olisivat riittäneet hyvinkin tuohon porukkaan, perustekniikka ja pelitilannenopeus (ns. peliäly) eivät. Yksittäisenä tilanteena tuolta ajalta muista Zulut vs. Kings -harjoituspelissä tyrmänneeni jonkun kyynärpäällä. Olin vaan oikeasti puskupallossa niin paljon sitä kaveria korkeammalla… Tietyllä tapaa tuo tuntui hyvältä, sillä kuten alta saatte lukea, niin myös Kings liittyy hyvin ohuesti minun futishistoriaani.

Niin – olin ensin itse varma siitä, että tuo Zulu-kausi olisi ollut talvi 1999-2000, mutta Zulu-historiikki väittää, että Atik jätti Zulujen valmennuksen kauden 1999 jälkeen. Ehkä on pakko uskoa sitä. Zulujen peräsimeen tuli Atikin jälkeen kaudelle 2000 Kari ”Paki” Pakkanen, johon itse olen nyt vasta myöhemmin tutustunut. Piirit olivat pienet silloinkin. Myös Atikin kanssa tuli tämän jälkeen vielä kerran sananvaihtoa, siitä ehkä seuraavassa osassa.

Zuluihin päin minut sai kääntymään nykyään SiPSissä vaikuttava Penttisen Samu. Pienet piirit? Olin siis jo vuoden 1998 jälkeen valmis siirtymään Kuopioon pelaamaan – varsinkin luulot itsestä ja omista taidoista riittivät helposti kakkosdivariin. Pääsihän veljeni Arikin SiPSistä kakkoseen Nilsiän Pallohaukkoihin… penkille?

Kauden 1998 päätin kuitenkin pienellä leikkauksella jolloin lonkasta siirrettiin vähän vahviketta vasempaan nilkkaan. Kuntoutus oli omatoimista ja kovaa. Jo samalla viikolla leikkauksen jälkeen taistelin noin puolentoistakilometrin matkaa kotoa yliopistolle päivittäin edestakaisin kepeillä. Jossain vaiheessa kävely sujui ilman keppejä ja juokseminenkin alkoi onnistumaan. Kun tulevan kauden pelisuunnitelmat hahmottuivat mielessäni, niin ajattelin soitella Samulle ja kysyä onko Kingsillä try-outtia tms jos vaikka tarvitsevat pelaajan hyökkäykseen tai laitaan. Samu toivotti tervetulleeksi seuraavana päivän Kingsin A-junnujen harjoituksiin. Kun puhelu päättyi jäin miettimään olisiko pitänyt siirtää tuota try-outtia edes sen verran, että olisin kokeillut pystynkö ylipäätänsä potkimaan leikatulla jalallani… Tai olisin ehtinyt hankkiutumaan fyysisesti kuntoon.

Peruskuntoni on luonnostaan hyvä ja varsinkin tuolloin aktiiviharrastajana uskoin selviäväni A-junnujen testistä. Vähän teippiä jalkaan ja harjoituksiin vaan sekaan pelailemaan. Mielestäni itse pelit eivät menneet huonosti. Harjoitukset olivat minulle tietysti uusia ja niissä paljastui puutteet tekniikassani – en ole ikinä ollut mikään pallotaituri vaan itseoppinut pelaaja. Pomputteluennätyskin oli vielä puolivuosikymmentä sitten ehkä 15. Nyt pallon kanssa on tullut leikittyä lapsien kanssa enemmän ja jotain kikkojakin pystyn näyttämään. Kuninkaallisten try-outista ei siis päästy jatkoneuvotteluihin saatika sopimukseen eikä selittely nilkasta auttanut asiaa. Samu vinkkasikin etsimään peliaikaa kolmosen seurasta ja heitti esimerkkinä Zulut – jota oli itse valmentanut kaudet 1992-1995. Muistinko jo mainta mitään pienistä piireistä?

Piirit ovat aika keskeinen osa kuopiolaista jalkapalloa. Zulut on oma piirinsä eikä siihen ollut ulkopuolisen helppo tulla. Tunsin paristakymmenestä pelaajasta vain yhden, Ranttalin, yliopiston kautta. ”Elämäntapajoukkueen” sisäpiiri oli oma maailmansa – toinen vastaava on epäilemättä FC Tarzan, vaikka siitä ei olekaan omakohtaista kokemusta. Joka tapauksessa nuo ovat käytännössä kaksi kuopiolaista joukkuetta, johon tällainen ulkoa Siilinjärveltä tullut ei voi enää kuvitella menevänsä pelaamaan. Eri asia jos omaa oikeat sukujuuret tai on käynyt oikeat juniorikoulut… 🙂

Kingsiin en siis kelvannut. Zulut jätin itse. SiPSissä en jaksanut enää reissata. Jotain piti keksiä ja siitä sitten seuraavassa osassa – ovet paukkuu!

Menikö jotain pieleen – eikö muistukuvani vastaa todellisuutta? Alla kommenttikentät joiden avulla voit korjata asiat ennen seuraavaa osaa!