Meidän perheessä on jaettu nyt varoituksia aika paljon. Tekemättömistä kotitöistä ja raivokohtauksista on annettu keltaisia kortteja.
Kolmetoistavuotiaan tytön tulisi hoitaa tiskikonevuoroja silloin tällöin – jopa kerran viikossa. Hänen pitäisi myös osallistua pyykkien viikkaamiseen ainakin omien vaatteiden osalta. Kaiken kukkuraksi häneltä vaaditaan pelien ja harjoitusten jälkeen mm. jalkapallorepun viemistä varusteineen parvekkeelle tuulettumaan ja juomapullon viemistä keittiöön. Likaisia vaatteitakaan ei saisi jättää myttyyn pyykkikoneen eteen, vaan ne pitäisi oikoa valmiiksi ja tarkistaa ettei taskuihin ole jäänyt mitään.
Näiden lisäksi myös oma huone tulisi pitää asuttavassa kunnossa, eli siivota ja imuroida ”aina joskus”. Kun tähän päälle vielä laitetaan koulutyöt ja orastavan murrosiän tuomat pukeutumis- ja meikkausvaatimukset, niin onhan tässä jo kapinan paikka.Kymmenvuotiaalla pojalla luulisi olevan helpompaa, vaikka joutuukin osallistumaan tiskaukseen ja pyykkivuoren hoitamiseen. Jaetun huoneen siivoaminenkin on jaettu ilo. Pelimies on tietysti velvoitettu huolehtimaan pelivarusteistaan ja kouluhommistaan samoin kuin isosiskonsa.
Lasten mielestä kotityölista on pitkä kuin nälkävuosi. Minulla ei lapsena kuulema ole varmasti koskaan ollut näin paljon hommia. Olen pyytänyt soittamaan ukille tai mummille ja tarkistamaan asian heiltä, mutta vielä ei ole vahvistusta asiaan haettu.
Hommat eivät siis aina suju näiden pelisääntöjen mukaan. On tietysti totta, että eihän näitä ole ihan yhdessä sovittu vaan tehtävät on aika yksipuolisesti vanhempien toimesta määrätty. Perusteluna olen koittanut käyttää sitä, että kolmetoistavuotiaalla voi olla kolmetoistavuotiaan oikeudet vain jos hänellä on myös kolmetoistavuotiaan tehtävät ja velvollisuudet. Sama pätee kymmenvuotiaaseen, kahdeksanvuotiaaseen ja jopa kolmevuotiaaseen. Oikeudet ja tehtävät toki vähenevät iän myötä. Jos kolmetoistavuotias suoriutuu enää vain kahdeksanvuotiaan tehtävistä ilman jatkuvaa muistuttamista ja tappelua, niin silloin hänellä on enää kahdeksanvuotiaan oikeudet.
Tästä on nyt jaettu keltaisia kortteja. Älykännykkän tilalla on peruspuhelin ja läppärit ja pleikat on ja pysyy kiinni – facebookiin ei siis pääse kuten ei nettiin muutenkaan. Koulusta tullaan suoraan kotiin eikä illalla valvota yhdeksän jälkeen. Myöskään pukeutumista on jo vahdittava, ettei kouluun lähdetä räntäsateessa pelkillä ohuilla leggingseillä ja farkkushortseilla. Kavereiden luokse menemistä on myös rajoitettu – tosin synttärikemut ovat vielä näiden rajoitusten ulkopuolella ettei lapset tipahda sosiaalisen elämän kelkasta.
Normaalista elämästä on siis jäljellä enää koulunkäynti ja jalkapalloharjoitukset, -pelit ja -turnaukset. Keltaisella kortilla on jo kyllä pelannut itsensä ulos jalkapallon katsomisesta tv:stä, eli tulevan lauantain El Clásico ja kuun vaihteen Manchesterin derby taitavat jäädä nykymenolla näkemättä. Jos varoitukset eivät riitä, niin sitten on varmaan annettava se punainen kortti… Koska koulunkäynnistä ei voi tinkiä, niin punainen kortti tarkoittaa taukoa jalkapalloon.
Tuo kyllä pysäyttää miettimään.
Mikä on jalkapallon asema meidän perheessä, jos pahin mahdollinen rangaistus on laittaa jalkapallo kokonaan jäähylle? Onko se sitä myös lasten mielestä, vai olenko minä ainoa joka näin ajattelee? Vai onko jalkapallo niin pyhä, että kaikella muulla voi rangaista paitsi sillä? Eniten pelkään sitä, että jos jalkapallokin kielletään, niin miten se vaikuttaa lasten kiinnostukseen pelata ja harjoitella – etten vain hävitä lasten paloa tähän lajiin omalla itsepäisyydelläni (???).
Olisiko pahin rangaistus sittenkin se, että antaisin vaikka vähän periksi – El Clásico on mukavampi katsoa porukalla… Jättäisin työläppärin ja -ajatukset töihin, etsisin vähän lisää aikaa perheen yhteiseen harrastukseen ja muuhun yhdessä oloon. Antaisin lapsilleni vihreän kortin.