En tiedä itkeäkö vai nauraa. En uskalla tehdä kumpaakaan, jotta minua ei leimattaisi yhden tai kahden bussin kannattajaksi. Asiaa tuntemattomat eivät tiedä mistä kirjoitan, mutta toivottavasti nyt joillekin kolahtaa.
Itse olen ollut joskus melko kärkäs ottamaan kantaa asioihin, jotka minulle joten kuten kuuluvat. Nyt vaan on menty niin pitkälti sen rajan yli, että itse asia on jo unohtunut kaikilta eikä se ole enää pääosassa tässä farssissa. Suurin osa meistä seuraa sivusta aikuisten ihmeellistä piikittelyä toisilleen. Luultavasti aika monikin on kanssani samaa mieltä, että hävetkää nyt.
Jalkapallon on pakko olla elämää suurempi asia. Sen parissa touhutessa näkee nimittäin asioita jotka kuuluvat normaaliin elämään, mutta todella paljon myös sellaisia joiden ei soisi siihen kuuluvan. Joskus hyvin, hyvin harvoin nämä ”elämään kuulumattomat” ylilyönnit tapahtuvat kentällä lasten pelatessa keskenään, mutta käytännössä aina syy on meissä ”aikuisissa” – vaikka kyse olisikin lasten harrastuksesta?
Mikähän tässä oikein on vikana? Mitä enemmän sukelletaan lasten harrastusten taustoihin, sitä enemmän sieltä löytyy kaikenlaista roskaa, julkaisukelvotonta pa*kaa ja olevinaan aikuisten ihmisten eripuraa.
Kaikkea ei tarvitse tehdä niin kuin ennen on tehty ja jos joku joskus muuttaa jotain minun tekemääni asiaa, niin ei siitä ehkä kannata ottaa nokkiinsa. Ja niin kuin viime blogiini kirjoitin, niin lapsiani koitan opettaa, että nettiin laitetaan vain niitä juttuja joita viitsii huutaa Velj’miehen vierellä. Jos joku ei ymmärtänyt, niin se koskee myös sähköposteja – varsinkin jos niitä laitetaan ”koko joukkue ja vähän ylikin” -jakelulla.
(facepalm)